- Tulevaisuuden uusi ammatti on innovaatioiden sillanrakentaja – bridger, sanoo innovaatiojärjestelmien neuvonantaja Bror Salmelin.
Salmelin ehdottaa, että suomalaiset ammattikorkeakoulut voisivat pikaisesti aloittaa näiden tulevaisuuden sillanrakentajien koulutuksen.

Salmelin työskentelee EU:n komission DG CONNECT:ssa ja hän on toiminut EU:n tutkimusohjelmien asiantuntijana 4. puiteohjelmasta (1994-1998) lähtien. Hän on lanseerannut avoimen innovaation 2.0 mallia, jossa tuotteiden ja palvelujen loppukäyttäjät ovat mukana osallistavassa suunnitteluprosessissa alusta lähtien. Häntä voidaan myös pitää yhtenä käyttäjälähtöisen LivingLab-toimintamallin kehittäjänä.

Salmelinin mukaan innovaatio on väärinkäytetty termi. Jäämme pyörimään ideatasolle, jos emme saa ideoiden pohjalta tapahtumaan jotakin uutta ja hyödyllistä. Tarvitaan ideoiden ja erilaisten toimijoiden törmäyksiä sekä uusia yhteistyön muotoja. Ei kannata etsiä keskinkertaisuuksia vaan uusia läpilyönti-ideoita. Niiden tulee olla nopeampia, skaalautuvia ja joustavia, jotta niitä voidaan kehittää kilpailukykyä lisääviksi innovaatioiksi. Tähän työhön tarvitsemme innovaatioiden siltojen rakentajia, bridgereitä.

Tieteeseen perustuva lineaarinen innovaatioprosessi ei riitä. Vain pari prosenttia innovaatiosta syntyy lineaarista polkua pitkin. Suurin osa innovaatioista lähtee käyttäjien tarpeista. Yhä kompleksisempi ympäristö tarvitse uteliaisuutta. Aikaa ei ole tehdä syviä analyyseja vaan on lähdettävä liikkeelle laadukkaista arvauksista. Jos polku johtaa harhaan, siltä on uskallettava hypätä pois ja lähteä eri suuntaan.

Projektien sijaan tarvitaan enemmän ketteriä ja jopa hullujakin kokeiluja. Projektikulttuuri ei salli epäonnistumisia. Projekteille myönnettyjä rahoja voidaan jopa joutua maksamaan takaisin, mikäli suunniteltuja tuloksia ei saavuteta. Tämän vuoksi projektien toteuttajat liikkuvat turvallisella alueella uskaltamatta astua riskirajojen yli. Kokeiluissa uuden luomisen mahdollisuudet ovat rajattomia. Ei riitä, että etsitään uusia polkuja vaan ihmisten ja yritysten on itse luotava uudet polkunsa. Alan Kayta lainaten: The best way to predict the future is to invent it!
EU:n Horizon 2020 ei ole enää puiteohjelmien tavoin tutkimusohjelma vaan tutkimus- ja innovaatio-ohjelma. Pohjaksi tarvitaan toki perustutkimusta, mutta se ei enää riitä. Oleellista on se, mitä uutta toiminnalla saadaan käytännössä aikaan. Eri toimijat on tuotava yhteen. Yliopistojen ja tutkimuslaitosten ohella ammattikorkeakoulujen rooli on muuttunut selkeämmäksi. Käyttäjälähtöisyys sekä kiinteä yhteistyö yritysten ja julkisorganisaatioiden kanssa ovat ammattikorkeakoulujen vahvuuksia. Ammattikorkeakoulujen tulee sitoa kumppaneitaan mukaan rohkeisiin kokeiluihin, joilla voidaan olla mukana rakentamassa uusiutuvaa Eurooppaa.

Bror Salmelinin mielestä Horizon 2020:n ensimmäisellä hakukierroksella ei saavutettu riittävästi uutta innovaationäkökulmaa. Ohjelma sinällään antaa uusia mahdollisuuksia, mutta hakemusten evaluoijat olivat vanhan koulukunnan edustajia eikä heitä ehditty kouluttaa riittävästi. Hyväksytyt hakemukset edustavat siten edellisten puiteohjelmien tutkimusperinnettä ja perinteisiä projektirakenteita. Salmelin kuuluttaakin myös ammattikorkeakoulujen edustajia hakemaan rohkeasti Horizon-ohjelman evaluoijiksi. Tähän haasteeseen ammattikorkeakoulujen tulee ennakkoluulottomasti tarttua.

Lisälukemista:
Bror Salmelinin haastattelu

Turvallisuusosaaminen on yksi Lapin ammattikorkeakoulun strategian monialaisesti kehitettävistä painoaloista. Matkailussa turvallisuus nousee esille alan trendeissä, mutta laskeutuu alas vahvasti yksilötasollekin. Haluan tässä herätellä siitä, miten turvallisuus näyttäytyy yksittäiselle kansalaiselle esimerkiksi lentomatkustajana.

NPA-ohjelman julkistamistilaisuus pidettiin Strathpefferissä, paikassa jonka olemassa olosta minulla ei aiemmin ollut harmainta hajua. Strategian vahvassa otteessa päätin tehdä matkalla havaintoja turvallisuuden ja turvallisuusosaamisen näkökulmasta tavallisen tallaajan silmin.

Kaikki kotimaan matkustamisessa on jo niin tuttua ja turvallisen tuntuista. Asiat hoituvat rutiininomaisesti joka kohdassa – turvatarkastus - tietokone, nesteet, vyö, kolikot, korut – saanko katsoa laukkuunne – totta kai – ja sitä rataa. Suhteellisen vakioitu prosessi, mitä nyt joskus olen ihmetellyt, miksi tietokone toisinaan pitää poistaa suojapussistaan, toisinaan taas ei. Käyntikorttikoteloni aiheutti tällä kertaa myös laukun tarkemman tarkastelun.

Tuttua linjaa jatkavat myös lentokoneessa henkilökunnan antamat turvaohjeet: turvaohjeet edessänne olevan istuimen selustassa, pelastusliivit istuimenne alla, happinaamarit ensin omille kasvoillenne ja sitten autatte toisia jne. Jos teillä on kysymyksiä lennon turvallisuusasioista, kääntykää matkustamohenkilökunnan puoleen. Olisi mukava tietää, mitä heiltä yleisemmin kysytään, josko sitten mitään. Rutiininomaisesti, ilmeenkään värähtämättä kaikki ohjeistus sujuu kuin rasvattu. Paitsi, että kukaan matkustajista ei seuraa annettuja ohjeita – ei kukaan!

Mitähän tapahtuisi, jos lentoemäntä osoittaessaan poistumisteitä näyttäisikin ihan muunlaisia viestejä antavia käsimerkkejä, happinaamarin kasvoille asettamisen sijaan sijoittaisikin sen ihan muihin vartalonosiinsa tai ohjeita antaessaan kivettyneen ilmeensä tilalta ilmehtisikin tilanteeseen sopimattomasti ja oudosti. No tällainen testi ei liene käytännössä mahdollinen, mutta ehkä se antaisi vinkkiä siitä, kannattaisiko ikiaikaista turvaohjeistuksen toteutusta miettiä tässä ajassa uudelleen, vaikkapa palvelumuotoilun keinoin.

Manchesterin kentällä terminaalia vaihtaessa jouduimme etsimään opasteita jonkin aikaa, mutta emme hermostumiseen saakka, koska aikaa oli riittävästi. Kentällä toistui viiden minuutin välein kehotus huolehtia matkatavaroista. Parinkymmenen toiston jälkeen kuulutus lakkasi häiritsemästä. Ennen seuraavaa koneeseen nousua kuljimme kolmen eri tarkastuspisteen kautta, jossa kaikissa tarkastettiin maihinnousukortti ja henkilöllisyystodistus. Lisäksi tuijottelimme jokaisella pisteellä silmäskannerin kanssa toisiamme.

Päänvaivaa aiheutti lennon tsekkaus, koska automaatti ei hyväksynyt kaikkien ryhmämme matkustajien passia tai henkilökorttia. Automaateilla olevat virkailijat kuitenkin auttoivat meitä huokausten ja merkitsevien katseen vaihtojen saattelemana, emmekä esittäneet toivettamme vierekkäisistä paikoista.

Turvatarkastus oli erittäinkin perusteellinen. Tarkoitukseni oli ottaa pari valokuvaa seinillä ja jopa lattioissa olevista seikkaperäisistä toimintaohjeista, mutta kuvaaminen oli kiellettyä. Hämmästykseksemme saimme turvatarkastushenkilökunnalta kiitokset siitä, että olimme ensimmäiset, jotka palauttivat tarkastushihnalla laatikot niille varattuihin pinoihin. Tarina ei tosin kerro, että minkä ajan sisällä ensimmäiset, mutta väliäkös sillä – mukavalta kiitos tuntui.

Koneeseen siirryttiin portilta ulkokautta. Ulkona näimme kauempana viittilöivän keltaliivisen miehen ja hänen takanaan lentokoneen, joten siis niitä kohti ja koneeseen. Mies palautti meidät kuitenkin puolivälistä matkaa takaisin, koska olimme vähällä ohittaa jonkin kentällä olevan portaikon vasemmalta puolelta ja olisihan meidän pitänyt tietää, että se olisi ohitettava oikealta puolelta – vai olisiko?

Manchester-Inverness-lennoilla olikin jo sen verran korostusta englanninkielessä, että syvin ohjeistuksen sisältö jäi ymmärtämättä, mutta mehän toki tiedämme jo muutenkin, mitä ne sisältävät. Mutta entäpä, jos jokin menisikin toisin? Kuinka silloin varmistetaan, että kaikki ymmärtävät ohjeet oikein ja osaavat toimia niiden mukaan.

Kaiken kaikkiaan matkamme sujui totuttujen rutiinien puitteissa tutusti ja turvallisesti. Toimintojen säännönmukaisuus, toistuvuus - myös tietynlainen hajuttomuus ja mauttomuus, ovatkin tärkeitä, jotta matkustaja voi matkallaan rennosti luottaa kaiken toimivuuteen ja tuntea olonsa turvalliseksi.

Vilkaiskaapa muuten uusi-seelantilaisten lentojen turvallisuusvideo. Olisikohan tästä mallia meillekin?

 Kun ammattikorkeakoulujen talous on nykyisin 100 prosenttisesti riippuvainen tuloksesta, niin tarve tietää tuloskunto reaaliajassa on huomattavasti tärkeämpää kuin aikaisemmin.

Lapin AMKin PLabissa (ohjelmistotekniikan laboratorio) pyörii herra nimeltä Tuomas Valtanen, joka näyttää epäilyttävästi perusnörtiltä mutta puhuu ja varsinkin ymmärtää suomea. Hänen suosiollisella avustuksella intraan on saatu linkki ”Tavoite- ja tulosinfo”. Pikku hiljaa seurattavia kokonaisuuksia on lisätty, ja maanantaina 22.9. oli eräänlainen merkkipaalu, kun Tuomas sai tulosinfon porautumaan yksittäisen koulutuksen tasolle asti.

Kun tutkaillaan tätä vuotta, niin suupieliä venyttää ylöspäin keskeisen rahoituskomponentin eli 55 opintopistettä suorittaneiden määrä. Tämän tunnusluvun kehitys näyttää seuraavalta:

Kun katsotaan elokuun tulosta, niin edelliseen vuoteen verrattuna ollaan massiiviset 35 % edellä, ja todennäköisesti elokuun tulos tulee vielä lähiviikkoina hieman paranemaan. Viime vuonna ammattikorkeakoulut paransivat 55 opintopisteen kertymää reilulla 10 prosentilla, ja varmaan parannusta ammattikorkeakouluissa keskimäärin tulee varmaan tällekin vuodelle, mutta uskallan olettaa meidän olevan yksi suurimpia parantajia 55 opintopisteen kertymässä tänä vuonna.

Itseäni huolestuttaa keskeyttäneiden määrä tälle vuodelle, mikä on jo ylittänyt 600 rajan.

 

Jos tätä menoa jatketaan, niin jouluun mennessä ensimmäinen numero on seitsemän ja kiusallisen komeasti. Tähän pitää muutos saada, ja ovat nimittäin muutkin saaneet. Viime viikolla meillä oli kylässä Karelia AMKin rehtori, joka kertoi Kareliassa keskeyttäneiden määrän vähentyneen vuodessa 40 prosenttia. Kysyin tietysti miten, ja vastaus oli nopealla reagoimisella, ja soittamalla opiskelijoille, jotka eivät ole ilmoittautuneet ajallaan.

Tosiasia on se, että AMKin resurssit riippuvat ratkaisevasti siitä, miten hyvin me pärjäämme kilpailussa muita ammattikorkeakouluja vastaan. Järkevintähän olisi järjestää kartelli, jossa salaisesti sopisimme muiden AMKien kanssa, ettei kukaan paranna tunnuslukujaan liikaa suhteessa toisiin. Niin kauan kuin kartelli on tekemättä, niin ei auta kuin laukata lauman mukana kohti entistä kovempia suorituksia. Jos nimittäin muut pääsevät karkuun, niin niukkenevilla resursseilla muiden kiinni saaminen on työn ja tuskan takana.

Palasin jokin aika sitten lomalta, joka vierähti lähestulkoon kokonaan Lundin yliopistossa opiskellen. Päivät täyttyivät luennoista ja keskusteluista muiden opiskelijoiden kanssa ja illat menivät erilaisten artikkeleiden lukemisessa. Ehdin kuitenkin harrastaa opintojeni ohessa hieman kulttuuria. Lundin taidehallissa oli mielenkiintoinen näyttely ”Don’t Embarass the Bureau”. Nimi on lainattu Bernard F Connorsin kirjasta, joka kertoo FBI:n agenteista, joista jokaisen täytyy sisäistää yksi sääntö: ”Whatever happens, never ever embarass the Bureau.”

Näyttelyn taitelijat kyseenalaistavat tarkoituksella sosiaalista, poliittista ja taloudellista elämäämme hallitsevia rakenteita ja byrokratiaa julkisista organisaatioista yksityisiin yrityksiin. Näyttely oli riemastuttava elämys etenkin siitä syystä, että olen Lapin AMKin laatupäällikön tehtävässäni tuskallisen tietoinen siitä kuinka säännöt, ohjeet, toimintamallit ja erilaiset järjestelmät koetaan varsin usein rasittavaksi byrokratiaksi. Byrokratiaksi, joka tappaa intohimon, luovuuden, joustavuuden ja yrittäjämäisen työskentelytavan. Mielivaltaiseksi systeemiksi, joka estää itsenäisen ajattelun ja nujertaa viimeisetkin dynaamisuuden rippeet. Vai nujertaako? Kerron teille yhden arkisen esimerkin, jonka toivon havainnollistavan tulkintojamme byrokratiasta.

Mieheni veljellä Pasilla on Downin syndrooma. Pasille rutiinit ovat tärkeitä. Yksi sellainen on joka sunnuntainen vierailu meidän kodinhoitohuoneeseen. Pasi pitää järjestyksestä ja järjestelystä. Niinpä hänen vierailunsa koostuu valtaisan pyykkivuoren setvimisestä sellaiseen järjestykseen, että itse kukin voi kantaa pyykkinsä viikattuna suoraan kaappiin.

Olemme harjoitelleet tätä varsin yksinkertaisen oloista ”työtehtävää” yli kymmenen vuotta tiimissä, jossa Pasi on ”työntekijä”, mieheni hänen ”lähiesimiehensä” ja minä jonkin sortin päällikkö. Työnjako johtuu siitä, että minä en pysty antamaan ohjeita Pasille, koska en ymmärrä mitä hän puhuu. Niinpä mieheni toimii Pasin ”lähiesimiehenä” ja kommunikoi hänen kanssaan. Joka sunnuntai totean, että tulos oli jälleen erilainen kuin mitä odotin.

Se, että lopputulos vaihtelee, ei ole tietenkään Pasin syytä. ”Ongelmat” ovat joka kerta tiimin jäsenten välisessä diskurssissa. Meillä ei tietenkään ole tähän työtehtävään mitään kirjallisia ohjeita eikä prosessikaavioita, mistä työn suorittaja voisi tarkistaa miten työ pitäisi tehdä. Ja vaikka olisikin, niin niistä ei olisi mitään hyötyä, koska Pasi ei osaa lukea. Niinpä lopputulos on joka kerta vain ja ainoastaan riippuvainen siitä, miten minä selostan miehelleni mitä pitäisi tehdä ja miten hän selostaa edelleen Pasille mitä pitäisi tehdä. Kuulostaa kohtuullisen selvältä, mutta on kaikkea muuta kuin selvää.

Miten tämän hieman omituinen arjen esimerkkini liittyy byrokratiaan? Siten, että se miten tulkitsemme byrokratian ja miten toimimme omissa työyhteisöissämme, kertoo mielestäni enemmän arjen diskurssista ja laajemminkin kommunikaatiosta organisaatiossa kuin itse byrokratiasta.

Diskurssi-sana tulee ranskan kielen sanasta discours (puhe, esitelmä, juttelu, jaarittelu), joka puolestaan on peräisin latinan kielen sanasta discursus, (ympäriinsä juokseminen). Byrokratia tulee ranskan kielen sanasta bure (verka) ja kreikan kielen sanasta kratia (valta) ja se tarkoittaa organisaatioita, toimenpiteitä, protokollia ja sääntelyä, joilla jotakin toimintaa määrätään ja suoritetaan. Käsitteen popularisoi Max Weber ja hänen teoriansa byrokratiasta johti ajan saatossa myös hierarkkisen organisoitumisen yleistymisen.

Weberin byrokratian ideaalimalliin pohjautuvaa organisoitumista pidetään varsin yleisesti jäykkänä, persoonattomana ja rationaalisena tapana ohjata työn tekemistä. Ehkä juuri tämän vuoksi organisaatioissa parjataan turhaa byrokratiaa, ja toivotaan vähemmän sääntöjä ja vähemmän johtamista. Weber ei kuitenkaan tarkoittanut mallia organisoitumisen esikuvaksi, vaan sen tarkoitus oli kuvata sen rationalisoitumista. Jos byrokratiamalli on rationaalinen, niin sen vastakohta on epärationaalinen tapa organisoida työn tekemistä, jossa valta organisaatioissa perustuu henkilökohtaiseen karismaan ja säännöt ovat kirjoittamattomia ja niin sanottuja ad hoc –sääntöjä, joiden olemassaolon saa selville vain rikkomalla niitä.

Rationaalisuus kuulostaa paremmalta kuin epärationaalisuus; silti ainakin korkeakouluyhteisöt tuntuvat lähestulkoon tukehtuvan turhaa byrokratiaa päivittelevään arjen diskurssiin. Hyödyllisempää olisi kuitenkin pohtia miten byrokratiaa voitaisiin kehittää, jotta pääsimme eroon ilmiöstä, josta professorit Mats Alvesson ja André Spicer käyttävät artikkelissaan A Stupidity-Based Theory of Organizations nimitystä ”functional stupidity”. Artikkelin luettuani jäin miettimään, onko byrokratian nolous loppujen lopuksi siis siinä, että emme löydä keinoja kehittää työyhteisöjemme toimintatapoja, koska meillä ei ole aikaa kriittiseen ja reflektoivaan diskurssiin?

Päätin harjoitella kriittistä ja reflektoivaa diskurssia aiheesta ”turha byrokratia” omassa työyhteisössäni ja kuinka ollakaan – pääsin osallistumaan todella hyviin keskusteluihin siitä, mitä byrokratia tarkoittaa opetus- ja tki-työtä tekevän henkilöstön näkökulmasta. Olen tähän asti tulkinnut byrokratiapuheen lähinnä muutosvaiheeseen liittyväksi diskurssiksi, joka auttaa tekemään tolkkua omaa arkea koskevista uudistuksista ja muutoksista. Opetus- ja tki-henkilöstön byrokratiapuhe liittyy kuitenkin edellä mainitun lisäksi vähitellen kasvaneeseen järjestelmäviidakkoon, jonka kanssa he ovat tekemisissä päivittäin. Jotta nämä meidän ydintehtävistä vastuussa olevat henkilöt pystyvät työskentelemään opiskelijoiden ja hankekumppaneiden kanssa, heidän täytyy tavalla tai toisella olla tekemisissä sähköpostin ja intran lisäksi 10 - 15 erilaisen sähköisen järjestelmän kanssa, jotka liittyvät työtehtävien suunnitteluun, toteuttamiseen, arviointiin ja raportointiin!

Professori Paul du Gay toteaa eräässä lehtihaastattelussa: ”Ihmiset sanovat byrokratiaksi melkein mitä tahansa järjestelmää, mistä he eivät pidä.” Varmaan näinkin on, mutta silti jokaisessa organisaatiossa on aika ajoin syytä kysyä ”Mitä lisäarvoa byrokratia erilaisine järjestelmineen tuo organisaation ensisijaisten tehtävien toteuttamiseen?”

Lapin AMKin ensisijaisina tehtävinä on antaa työelämän ja sen kehittämisen vaatimuksiin sekä tutkimukseen, taiteellisiin ja sivistyksellisiin lähtökohtiin perustuvaa korkeakouluopetusta ammatillisiin asiantuntijatehtäviin, tukea opiskelijoidemme ammatillista kasvua ja toteuttaa ammattikorkeakouluopetusta palvelevaa sekä työelämää ja aluekehitystä tukevaa ja alueen elinkeinorakenteen huomioon ottavaa soveltavaa tutkimus- ja kehityshankkeita. Byrokratian ja siihen liittyvien järjestelmien pitäisi huolehtia siitä, että onnistumme näissä tehtävissä mahdollisimman hyvin.

Esilaulaja (laulaa): Sitä ei voi ylittää. Muut: Sitä ei voi ylittää.
Esilaulaja: Sitä ei voi alittaa: Muut: Sitä ei voi alittaa.
Esilaulaja: Sitä ei voi kiertää. Muut: Sitä ei voi kiertää.
Esilaulaja: Täytyy mennä lävitse. Muut: Täytyy mennä lävitse.
Kaikki (matkivat ääneen byrokratia- ja järjestelmäviidakossa etenemistä ja työntävät käsillä viidakkoa sivuun):
Viuh, viuh, viuh, viuh, viuh, viuh, viuh, viuh.

Eräs esimieheni antoi minulle, nuorelle insinöörille, insinöörin rekrytointiohjeita palkatessani uusia kykyjä. Hän tuumasi:

”Älä etsi kaksikymppistä insinööriä, jolla on kymmenen vuoden monipuolinen työkokemus teollisuudesta ja johtajakokemusta ulkomailta, puhuu viittä kieltä alla uusi Mersu! On paljon varmempaa palkata kaveri, jolla on reilusti asuntovelkaa, muutama lapsi vaimon lisäksi. Jahtikoira ei tee pahaa. Auton merkillä ei ole väliä. Anna ehdokkaiden kirjoittaa itsestään kymmenessä minuutissa yksi A-nelonen. Siinä on testiä riittävästi!”

Sattumalta törmäsin toisen raahelaisen, Samuli Putron kappaleeseen Aamuisin. Näiden kahden tapauksen välillä oli kulunut lähes kaksi vuosikymmentä ja laulun sanat kuuluvat seuraavasti:

Osta asunto hoida koira
pidä pihaa vaimon kanssa
hanki lapset jos on saumaa
yks tai kaks mut hankkikaa ne
tutustu naapureihin
vietä niiden kanssa joskus aikaa
järjestäkää kimppakyyti
jos on sama duunimatka

Viiltävä tuuli käy aamuisin
kiiltävään porttiin ja koivuihin

Laita riippukeinu kiinni keväällä
pidä jemmarahaa pankkitilillä
seiso väkevästi sänkys edessä
aamuisin
Laita riippukeinu kiinni keväällä
pese kasvosi ja käytä pyyhettä
aamuisin

Urheilla jos jaksat
pysyt kunnossa ja nukut hyvin
hoida lasku lähikauppaan
niin saat suuret alennukset
jokainen markka jonka maksat
veroja auttaa sinua myös
lukita muista ovet ja auto
kesällä yö on valoisa yö

Viiltävä tuuli käy aamuisin
kiiltävään porttiin ja koivuihin

Laita riippukeinu kiinni keväällä
pidä jemmarahaa pankkitilillä
seiso väkevästi sänkys edessä
aamuisin
Laita riippukeinu kiinni keväällä
pese kasvosi ja käytä pyyhettä
aamuisin

Muista kaverit entiset ja
soita niille silloin tällöin
pidä niistä listaa jotka
joulukortin lähettää
on tapana kiittää katso silmiin
kätellä voit kun lähdet pois
Laita riippukeinu kiinni keväällä
pidä jemmarahaa pankkitilillä
seiso väkevästi sänkys edessä
aamuisin
Laita riippukeinu kiinni keväällä
pese kasvosi ja käytä pyyhettä
aamuisin
aamuisin
aamuisin


Kaksi entistä raahelaista eivät taida olla aivan väärässä. Sinulla, valmistumistasi juhlivalla nuorella kyvyllä, on edessäsi haastava tilanne, työpaikan etsiminen. Se löytyy, älä murehdi.

Ole onnellinen tänään, tässä ja nyt!

Onnittelut saavutuksestasi.

Ps.
Kuka nosti Nokian? Keskimääräiset insinöörit.
Kuka tuhosi Nokian? Huipputyypit.

Työn tekijä, työn antaja ja yhteistyö - arkisia sanoja, joita käytämme päivittäin työssämme sen kummemmin ajattelematta. Mitä ne tarkoittavat, ja mitä olettamuksia niissä on? Erikseen kirjoitettuna sanat näyttävät hyvin erilaisilta ja niiden etymologinen tausta nousee esille.

Lähes joka päivä tulee vastaan uutisten välityksellä muistutuksia siitä, että yhteiskuntaamme on muuttumassa rajusti. Niin sanottuja ”YT-neuvotteluja” käydään lähes kaikilla aloilla, niin myös meidän uudessa ammattikorkeakoulussa. Meille median kautta välittyvä viesti on, että ”YT:t” ovat pohjimmiltaan negatiivisia.

En väitä etteikö monien YT-neuvottelujen lopputulos olisi ollut erittäin masentava, ja että monet hyvät osaajat ympäri maatamme ovat joutuneet rakentamaan uraansa ja elämänsä uudestaan muutosten seurauksena. Mutta se mihin haluan kiinnittää huomiota, on itse sana, johon lyhenne ”YT” viittaa. YT eli yhteistyö on perimmiltään mielettömän kaunis ja arvokas sana ja olisi surullista, jos me aina näkisimme sen negatiivisessa valossa.

Yhteistyöneuvotteluja käydään, jotta voimme yhteisesti voidaan sopia millä tavalla meidän pitää muuttaa työympäristömme vastaamaan tulevaisuutta. Mukana neuvotteluissa on työntekijöiden ja työantajien edustajia. Polarisoidusti voisi ajatella, että nuo kaksi ryhmää ovat eri ihmisiä. Mutta sana yhteistyö alleviivaa sen, että olemme yhtä ryhmää. Edustamme vain erilaisia näkemyksiä. Sen media usein näyttää unohtavan.

Pitää muistaa, että yhteiskuntaamme ei rakennu polarisoitumiseen. Se rakentuu yhteistyöhön! Aivan liian usein kirjoituksissa, puheissa ja ajatuksissa ilmaistaan virheellisesti, että olemme jakautuneet kahteen leiriin. Mistä tämä johtuu? Tutkitaan tätä ajatusmatkan kautta, joka alkaa ulkomailta ja toisesta aikakaudesta.

Rene Descartes oli 1600-luvulla elänyt ranskalainen matemaatikko ja filosofi. Vuonna 1637 hän julkaisi teorian, josta hänet muistetaan tänäänkin, ja jonka myötä länsimaalainen ajattelu muokkautui vuosisadoiksi eteenpäin.

Descartes seurasi kiinnostuneena tieteen tuloa maailmaan, missä uskonto ja kirkko olivat siihen menneessä määränneet miten asioista pitää ajatella ja mitä asioita voidaan pitää totuutena. Yhtäkkiä oli olemassa mahdollisuus, että asiat olisivatkin toisin kuin aikaisemmin oli oletettu: maapallo pyörii auringon ympärillä eikä toisin päin. Luonnonlait alkoivat saada selityksiä, jotka eivät suoraan liittyneet enää Raamatun luomistarinaan.

Descartes suoritti kokeilun päästäkseen täyteen varmuuteen siitä, mikä ei voi olla toisin. Hän asetti kyseenalaiseksi kaiken, mitä oli aikaisemmin pitänyt varmana kysyen: “Voiko tämä olla toisin?”

”Voiko olla niin, että aurinko ei nouse huomenna?” – ”Kyllä voi, se on noussut joka aamu tähän menneessä. Mutta ei ole olemassa mitään, mikä ennalta vahvistaisi, että se tulee nousemaan huomenna.”

Lopulta hän esitti kysymyksen, jonka vastaus ei voinut olla toisin: ”Olenko itse olemassa?” Koska olisi järjenvastaista, että joku muu kuin olemassa oleva olento miettii omaa olemassa oloaan, hän oli todistanut olevansa olemassa: ”Cogito ergo sum” (Ajattelen, siis olen).

Tämä kuuluisan lauselma on merkityksellinen monesta syystä: se johti tiedemaailman muuttamaan peruskysymyksiään. Induktiivisen teorian rakentaminen muuttui deduktiiviseksi. Sen sijaan, että totuus määritellään olettamuksilla, vaadittiin, että jokainen tiedeprosessi lähtisi varmoista asioista, joiden seuraukset pystyttiin todentamaan. Siksi opiskelijammekin tekevät tutkimusta; jotta he voisivat vahvistaa olettamuksiensa totuudellisuuden viittaamalla muihin tutkimuksiin.

Tämä lauselma erotti myös mielen ja henkilön toisistaan: on olemassa sekä ajatteluprosessi, että joku joka ajattelee. Tämä oli perusta dualismille eli kaksinaisuudelle. Kaksinaisuus on yksinkertaistettuna vastakohtien löytämistä – polarisoituminen. Kylmän vastakohta kuuma löytyy helposti. Niin myös vastapareissa nainen–mies, heikko–vahva, laiska–työläs ja niin edelleen.

Kaksinaisuus itsessään ei ole varallista, kun sillä tarkoitetaan vain vastakohtia. Vaara syntyy sitten, kun muodostuu ajatusketjuja, jossa joitakin vastakohtia laitetaan yhteen: vahvan työlään miehen vastakohta on silloin tietysti heikko laiska nainen. Ongelmallista, eikö vain? Mieli ja ruumis toimivat myös vastakohtina. Tätä voi usein nähdä yksinkertaisissa argumenteissa: ”Ei hän ole sairas, hän vain kuvittelee”.

Näiden ajatusten taustalla ovat viime viikolla pohtimani sanat ”työnantaja” ja ”työntekijä”. En ollut aikaisemmin miettinyt sanojen taustaa: niihin sisältyy ajatus, että työtä on ja joku sitä tekee, ja että joku antaa työtä sitä tekeville tehtäväksi.

Minä olen tietysti asemassani työantajan edustaja, en henkilökohtaisesti se antaja. Mutta kuka sitten on se antaja, jota edustan?

Esimieheni ammattikorkeakoulun rehtori ei myöskään ole antaja. Hän on samalla tavalla kuin minä työantajan edustaja. Arjen tasolla me kaikki olemme työntekijöitä. Tekeminen on vain erilaista tehtävistä riippuen.

Myöskään organisaatio ei viimekädessä ole työantaja. Organisaatio on vain yhteenliittymä, jolle on annettu tiettyjä tehtäviä. Työantajan täytyy siis olla Suomen yhteiskunta, joka on päättänyt, että koulutus on tärkeätä ja että sitä pitäisi järjestää tietyllä tavalla. Jokainen äänestäjä ja jokainen veronmaksaja on työnantaja. Heidän päätöksensä ja varansa tekevät koulutustehtävämme mahdolliseksi.

Te, rakkaat lukijani, olette minun työnantajani. Minä olen tässä ekvaatiossa teidän edustajanne tehdessäni tätä työtä.

Henkilökohtaisella tasolla voisi väittää, että olemme itse omia työnantajiamme: tietokoneelle ajatukseni siirtävät sormeni ovat työntekijöitä ja näitä ajatuksia pohtivat aivot ovat työnantaja, eikö vain?
Tässä nousee esille sama ajatus mistä aloitin: Cogito ergo sum ja siihen perustuva kaksinaisuus. Eihän mikään mieli toimi ilman ruumista. Ei ole olemassa ajatusta, joka on ilman jonkinlaista määränpäätä. Olemme kaikki töissä organisaatioissa, jolle on annettu tietty tehtävä. Organisaation sisällä tämä tehtävä jakautuu meille työtehtävinä, jotka yhdessä varmistavat lopullisen tuloksen.

Valtiovalta on muuttanut, tai on muuttamassa, Suomen koulutuksen rahoitusmalleja. Meille annetut tehtävät ovat aina vain tiiviimmin kytköksissä tuloksiin. On toki meidän kaikkien veronmaksajien etu, että veroeuroillamme maksettu työ tehdään mahdollisimman hyvin.

Kaksinaisuus voi olla vaaraksi, jos työntekijä ja työnantaja nähdään vastakohtina. Siitä seuraa vastakkainasettelua, mikä ei ole eduksi kenenkään työlle. Yhteistyö tarkoittaa, että työtä tehdään yhdessä organisaation päämäärien toteuttamiseksi. Työnantajamme, Suomen yhteiskunta, voi luottaa siihen, että me työntekijät teemme meille annetun työn niin hyvin kuin osaamme.

Soli lankalauantaiaamu. Mahottoman komia. Aurinko paisto pilivettömältä taivhaalta ja rästäistä tippu vesi. Soli ollu lussan puolela koko yön. Aattelima, jotta son justhiinsa sopeva keli nanoile. Päätimä hurrautaa kämpältä piililä Vuontispirtile ja hypätä sielä lavule. Niin tehimä.

Hunteerasima siinä hotelin pihala jotta mimmosen lenkin heitämä. Päätimä pyhkästä Harrisaajon kautta Pallas-hotelile, ryypätä sielä kahavit ja saman tien Nammalan kautta takasin. Arvelima että son tolmoset 40 kilomeetriä. Pari kertaa siinä ylitämä tunturit. Silton komiat maisemat. Sole mikhän, eiku menoksi.

Siinä Harrisaajon jälkhen se rupesi nostattamhaan jokseenki mustia piliviä länneltä, Lehmäkeron takkaa. Tuuliki, rietas, äity loosaamaan samalta suunalta. Ko pysähyimä tauolle Sarvijärven laavule ni tuuli loosasi jo siihen malliin että heikompihermosta hirvitti. Ryyppäsimä termoksesta kahavit ja totesima, että ko on lähetty ni menhään. Päästhiin lopulta Palkaskurun noussuun. Heitti tuo nanoki pitämästä ja hääty siinä jyrkäsä nakata jo sivakat olale. Ko sitä kurua oli päästy puurajale, ni se päätti vielä ruveta satamhan rakheita ja jos maholista ni se loosiki koveni. Oli jo rohki rapiat 20 meetriä sekunisa... ja vastanen. Jotenki siinäkö mie tallasin sitä vastasta, vastatuulesa ja rakhet pieksit naamaa mie rupesin hunteeramhan näitä työasioita. Tiä miksi. Oishan tuota raatanu keverinki kansa, mutta ko sois häätyn huutakko hyeena ja sei olis kuitekhan kuulu.

Mie siinä aattelin, jotta keskitympä nyt tässä hunteerauksesa tuohon OPS2017 rosessiin ja petakookiseen uuistukseen. Net on somia juttuja molemat.

OPS työtä on väänetty Kemi-Torniosa ja Rovaniemelä tasasin väliajoin. Nykkö nuita tuloksia kattoo ni kovin meilon erilaiset suunitelemat. Joisaki opseisa son opintojakso pilikottu tosi pieneksi silipuksi. Toisisa taas on mahottoman isoja opintojaksoja. Net alakavat ja loppuvat miten on parhaaksi katottu. Samhaan aikhaan molema miettinhet ottat kurtusa mitenkä met voisima yhistää tämän TKIin, työelämäyhteistyön, palaveluliiketoiminnan ja opetuksen (molen kyllä sitä mieltä, jotta voisima heittää vähemäle tuon opetuksesta puhumisen ja keskittyä enemän tähän oppimiseen, ko son minusta se olleelinen asia). Molema rojekteissa kehitelheet melekosen määrän erilaisia oppimisympäristöjä, joisa voisima saaha oppimista aikhan vähän erilaisisa ympäristöisä ko luokasa. Parraat näistä palavelee koko talua, niin että voima oikhein porukala, yhesä työelämän kansa touhuta.

Son vain ollu ongelmana, että aina on nuo aikataulut eri kantisa ja sopevat opintojaksot hakusesa tai totteutuvat muulonko sillonko sitä sopevaa yhteistyötä olis tarjola.

Mie siinä aattelin, että jospa met tekisimä semmosen OPSin, että joustaa ja antaa myöten tehä ja oppia yhesä ja yhesä vielä ulukopuolisten kumppaneijen ja asiakhaijenki kansa aina ku tarvis. Aattelin, jotta passathaan kaikile samankokoset opintojaksot, alotama ja lopetama samhan aikhan. Laitama vielä joka lukukauele rojektiopintoja. Nuoremile vähemän ja ohojaama alusa tarkemin. Vanahemat kurssit jo sitte enäpi itsenäisesti touhuavat vaativampia rojekteja. Nämäki passaama samhaan aikhan niin pääsemä monialasestikki tekhen jos tarvis. Mie sitä sielun silimälä visualisoin, jotta solis ko tuomonen paperiarkki johon pyhkäsemmä viivan vasemasta ylänurkasta oikeehaan alanurkhaan. Siinä se vasen puoli sitte kuvvaa tuota perinteisempää opintojaksomaalimaa ja oikia puoli on niinku näitä rojekteja tai muita semmosia. Molemila puolila oppilhaat hankkivat suunnitelusti ammattinsa kannalta tähelisiä kompetensseja.

Se alako kohta tuo tuo kurun suuki näkyä. Aattelin, jotta tuone ko yllän ni polokasen sivakat jalkhan ja lasken hotelile. Tuntu jo siltä, jotta muuki ko kahavi maistus. Tuli siinä parisko hiihtäjiäki vasthan. Niiloli oikhein kortonkipuvut päälä. Toinen hiihteli myötälheeseen komiasti, mutta toine tuliko kirsisääski hangela. Mie niile, jotta se käy kohta rohki jyrkäksi ja sannoin mielipitteenäni, jotta solis somempi siirtyä kävelymieheksi... Ainaski sen kirsisääsken.

Reistasin siinä vielä hunteerata sitä petakookista kehittämistäki. Totesin mielesäni, jotta sielä on sama tilane. Monen moista on kokkeiltu ja monela mallila menhään. Aattelin, jotta tähänki häätyy sopia jonkumoinen linia. Se tuntuu jotta nuista tosielämän ongelmista se nuori oppii. Arvelin siinä heti perrään, jotta niin oppii se kirsisääskiki jos ei heti neuvosta vaihtanu kävelylle. Meinasin vielä jatkaa hunteerausta tästä petakokiikasta, mutta stormi meinasi nakata minut söläleni ja hoteliki alko näkyä alarintheesä. Aattelin, jotta jätän tämän tarkemman hunteeraamisen seuraavale nousule. Polokasin sivakat jalkhan. Laskima hotelile ja lähimä paarhin.

Sillon muuten hyä mersu tuola Raattaman taksila.

Useissa medioissa julkaistiin 22.4.2014 STT:n välittämänä seuraava uutinen:

Hallituksen esitys ammattikorkeakoululain uudistamisesta on herättänyt arvostelua eduskunnassa lain lähetekeskustelussa. Yllättäen arvostelua kumpusi myös hallituspuolueista kokoomuksesta ja kristillisdemokraateista.

Sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Raija Vahasalo (kok.) ihmetteli, että ammattikorkeakouluille kaavaillaan syventävää tutkimusvastuuta, joka perinteisesti on kuulunut yliopistoille. Hänestä nykyinen tehtävänjako on ollut toimiva. Pelkona on se, että tutkimuksen taso laskee. Kaikki oppivat tekemään kaikkea, mihin pienessä maassa ei ole varaa, Vahasalo varoitti.

Eniten arvostelua herätti opiskelijoille kaavailtu opiskelijakunnan pakkojäsenyys. Opiskelijoilta perittäisiin tätä kautta terveydenhoitomaksu, jolla parannettaisiin palveluita.

Mediaseuranta toi myös linkin Suomenmaan verkkoapilaan, jossa Jyväskylän ammattikorkeakoulu Oy:n puheenjohtaja kansanedustaja Aila Paloniemi (kesk.) toteaa, että sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Raija Vahasalo (kok.) on tipahtanut kärryiltä korkeakoulujen arjesta. Vahasaloa nikotuttaa erityisesti sanan soveltava poistaminen ammattikorkeakoulujen tutkimuksen määritelmästä. Paloniemen mukaan nykypäivänä ammattikorkeakoulut ja yliopistot tekevät erittäin hyvää ja luontevaa yhteistyötä myös tutkimustoiminnassa. Tutkimuksen kategorinen sulkeminen ja rajaaminen vain toisen korkeakoulun tehtäväksi ei edusta enää nykypäivän ajattelua ja toimintaa, Paloniemi huomauttaa.

Nämä uutiset innoittivat vilkaisemaan ammattikorkeakoululain lähetekeskustelun närästyksiä.

Hallituksen esityksessä eduskunnalle ammattikorkeakoululaiksi määritellään ammattikorkeakoulujen tehtävä seuraavasti:

4 §
Ammattikorkeakoulun tehtävänä on antaa työelämän ja sen kehittämisen vaatimuksiin sekä tutkimukseen, taiteellisiin ja sivistyksellisiin lähtökohtiin perustuvaa korkeakouluopetusta ammatillisiin asiantuntijatehtäviin ja tukea opiskelijan ammatillista kasvua.

Ammattikorkeakoulun tehtävänä on lisäksi harjoittaa ammattikorkeakouluopetusta palvelevaa sekä työelämää ja aluekehitystä edistävää ja alueen elinkeinorakennetta uudistavaa tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoimintaa sekä taiteellista toimintaa. Tehtäviään hoitaessaan ammattikorkeakoulun tulee edistää elinikäistä oppimista.

Tosiaankin sivistysvaliokunnan puheenjohtajan nikotuksen aiheuttanut sana soveltava on poistettu ammattikorkeakoulun tehtävästä ja tutkimus on avattu kaikkien temmellyskentäksi. Onhan se vaarallista, että muutkin kuin yliopistot oppivat tekemään tutkimusta. Vähemmästäkin pienen maan tutkimuksen taso laskee.

Vahasalon puoluetoveri Sanna Lauslahti pelkäsi yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen tutkimuksen sekoittuvan, vaikka ammattikorkeakoulujen tulisi keskittyä hyvin käytännönläheiseen soveltavaan tutkimusotteeseen. Hänen mielestään jopa yliopistojen pitäisi miettiä, ovatko ne tutkimusyliopistoja vai tutkintoyliopistoja. No tuskinpa yksikään yliopisto haluaa julistautua ensimmäisenä pelkäksi tutkintoyliopistoksi.

Entinen opetusministeri Jukka Gustafsson perusteli soveltavan poisjättämistä sillä, että perustutkimuksen ja soveltavan tutkimuksen välillä on veteen piirretty viiva. Hän piti hallituksen esitystä harkittuna. Tämä viritti Lauslahden ja Gustafssonin keskusteluun siitä, tarvitaanko soveltavaa, onko soveltavan pois jättäminen fundeerattua ja miksi soveltavan poisjättämistä ei ole fundeerauksesta huolimatta kirjattu hallituksen esityksen perusteluihin.

Gustafssonin mielestä osalla porvareista on tosi rankka asennevamma edelleen ammattikorkeakouluja kohtaan, niin loistavan tuloksen kuin ammattikorkeakoulut ovatkin suomalaiselle yhteiskunnalle antaneet. Porvarileiristä todettiin, että ammattikorkeakoulujen vahvuus on olla lähellä työelämää innovaatiota tuottavassa tutkimuksessa.

Mauri Pekkarinen nosti lähetekeskustelussa Suomen maailmalla selviytymisen ydinkysymykseksi sen, miten saamme generoitua osaamispotentiaalistamme innovaatioita, jotka voidaan tuotteistaa, kaupallistaa ja viedä maailmalle. Hän totesi poliittisen selväsanaisesti: ”mitä enemmän laitetaan rahaa tieteelliseen perustutkimukseen ja mitä enemmän otetaan soveltavasta päästä pois, sitä varmemmin tämä generaatio toimii entistä huonommin”.

Kun uutta ammattikorkeakoululakia alun perin valmisteltiin, ammattikorkeakoulujen tehtävään ei haluttu tehdä muutoksia. Muutosten pelättiin nostavan kuohuntaa ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen välisestä tehtävä- ja mahdollisesti reviirijaosta. Toisaalta ammattikorkeakoulun yhdeksi tärkeäksi tehtäväksi oli jo noussut innovaatiotoiminta ja ammattikorkeakoulujen rooli kansallisessa innovaatiojärjestelmässä oli alkanut painottua juuri elinkeinoelämän innovaatiotoiminnan vauhdittamiseen. Myös ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto Arene ajoi vahvasti innovaatiotoiminnan lisäämistä ammattikorkeakoululakiin.

Lopulliseen hallituksen esitykseen ammattikorkeakoulujen tehtäväksi lisättiin innovaatiotoiminta, mikä on erittäin tärkeää ammattikorkeakouluille. Lähetekeskustelussa sitä ei kyseenalaistettu yhdessäkään puheenvuorossa. Keskustelu oli pääosin ammattikorkeakoulujen toimintaa ja roolia kehuvaa. Samalla kritisoitiin amk-rahoituksen leikkauksia. Erityisesti korostettiin ammattikorkeakoulujen roolia elinkeinoelämän asiantuntijana ja kehittäjänä.

Tätä keskustelua kannattaa jatkaa aktiivisesti. Samalla kun ehkä vielä riidellään soveltava-sanan tarpeellisuudesta, nostetaan esiin myös tärkeitä asioita ammattikorkeakoulujen saavutuksista sekä roolista elinkeinoelämän innovaatioiden kehittäjänä, TKI-toiminnan rahoituksen tarpeellisuudesta sekä kattavan ammattikorkeakouluverkoston säilyttämisestä.

Ennen edellisiä eduskuntavaaleja korkeakoulupolitiikka ei ollut mukana juuri missään keskusteluissa eikä vaalilupauksissa. Lupauksia ei siis tarvinnut pettää, kun hallitusohjelmaan sisällytettiin ammattikorkeakoulujen suuret rahoitusleikkaukset.

Seuraavissa vaaleissa koulutus, tutkimus, kehittäminen ja innovaatiotoiminta tulee nostaa keskusteluaiheeksi jopa tarvittaessa hieman provosoiden. Meillä ei ole enää varaa tehdä leikkauksia osaamiseemme, sitä ei elinkeinoelämämme kehittäminen enää kestä. Ammattikorkeakoulujen tulee kutsua alueen päättäjiä tutustumaan käytännössä TKI-toimintaamme sekä työelämäyhteistyöhön.

Ammattikorkeakoulujen TKI-toiminnan luonne ei muutu käytettiinpä laissa sanaa soveltava tai ei. Kysymys on enemmänkin korkeakoulujen välisestä tasavertaisuudesta. Piirrämmekö veteen reviiriviivoja, joiden yli ammattikorkeakoulut eivät saa horjahtaa mutta yliopistojen on jopa suotava astua. Ammattikorkeakouluille tärkeämpää kuin tutkimuksen soveltavuus on TKI-toiminnan työelämälähtöisyys ja -läheisyys sekä alueellisen ja kansallisen kilpailukyvyn kasvattaminen. Erittäin hyvä kannaltamme on, että tutkimus- ja kehittämistoiminnan lisäksi innovaatiotoiminta on tulossa ammattikorkeakoulujen lakisääteiseksi tehtäväksi. Oleellista on myös ammattikorkeakoulujen tiivis yhteistyö yliopistojen ja tutkimuslaitosten kanssa. Siten voimme parhaiten TKI-toiminnan avulla palvella ammattikorkeakouluopetusta, edistää työelämää ja aluekehitystä sekä uudistaa alueen elinkeinorakennetta.

Melkein isona, melkein pienenä. Melkein tulevaisuus, me ollaan. Näin riimittelee Haloo Helsinki!, yksi suosituimmista suomalaisista popyhtyeistä. Miten oikeassa nämä nuorison suosikit ovatkaan. On kevät ja ikäluokallinen nuoria miettii tulevaisuuttaan tai ainakin seuraavaa askeltaan kohti haaveitaan, tavoitteitaan, hyvää elämää. Useimmilla askelmerkit tulevaan syksyyn on jo asetettu.

Lapissa on kannettu huolta nuorten syrjäytymisestä, pahoinvoinnista ja poismuutosta. Tämä on tiedostettu, kuten sekin, että ongelma on yhteinen Barentsin alueella.

Monesti syrjäytymisuhka on liitetty haja-asutusalueille. Kuitenkin syrjäytyminen ja yksinäisyyden kokemus näyttää olevan erityisesti kasvukeskuksiin kuuluva kasvava ilmiö. Kun naapuri ei tunne toistaan, vaikka seinän takana asutaan. Pakenemalla suureen kaupunkiin, ei välttämättä pääse eroon syrjäytymisestä. ”Kun lähtee sutta pakoon, tulee karhu vastaan.” Joidenkin Etelä-Suomen suurista kaupungeista tulleiden opiskelijoidemme hämmästys on ollut suuri, "kun oikein nimeltä tunnetaan". Luksusta jossain muualla, business as usual meillä.

Kouluttautumisella ehkäistään syrjäytymistä, mutta mikään patenttiratkaisu se ei ole. Jokainen tutkinnon suorittanut odottaa pääsevänsä töihin. Vasta sitten ollaan tulevaisuusuralla. Työllistyminen on kuitenkin yksi isoista haasteista Lapin alueella. Jos onkin tarvetta ja osaamiselle kysyntää, onko palkan maksajaa? Samalla tavalla kuin kannetaan huolta ensisijaisesti Lapin omien nuorten kouluttautumisesta, pitää kantaa huolta – ja vastuuta – siitä, että kouluttamamme nuoret voivat työllistyä Lappiin, palvelemaan alueen elinkeino- ja kulttuurielämää sekä julkisiin palveluorganisaatioihin ja myös uskaltautumaan yrittäjiksi. Koulutusinvestoinnille saadaan paras tuottoaste, kun toimimme ”kasvattajaorganisaationa” pohjoiselle. Kuitenkin heti perään on tehtävä kolme tarkennusta. Ensinnäkin kansainvälinen Lappi tarvitsee eri puolille maailmaa työllistyviä ja verkostoituvia nuoria ja aikuisia. Toiseksi työllistyminen Barentsin alueelle on oppilaitoksemme strategisesta näkökulmasta katsoen erittäin hyvä vaihtoehto. Ja kolmanneksi muista kulttuureista tulevat kansainväliset opiskelijat ja opettajat ovat arvokas voimavara kansainvälistämisessä ja eri kulttuurien oppimisessa.

Koulutukselle ei riitä pysyminen ajassa. Sen on kyettävä ennakoimaan tulevia osaamistarpeita ja myös oltava vaikuttamassa niihin. Työelämää muuttavia ilmiöitä ovat mm digitaalisuuden räjähtävä tuleminen, pohjoisen muuttuva asema globaalitaloudessa, lisääntyvät energia- ja ympäristöinnovaatiot, luovan talouden laajeneminen, monimuotoistuva robotisaatio, ICT- ja kansainvälisyysosaamisen kytkeytyminen lähes kaikkeen työelämään.

On liian helppo ratkaisu pitäytyä tutuissa rakenteissa ja koulutusohjelmaratkaisuissa, jotka tarjoavat yleispätevän osaamisen ja varsin perinteiset kompetenssit. Ammattikorkeakoulussa on paljon kehitys- ja innovaatio-osaamista. Suunnataan sitä myös oman tutkintotuotteiston kehittämiseen. Lähtökohdat löytyvät erinomaisesta arktissävytteisestä strategiastamme. Esimerkiksi etäisyyksien hallinta kytkeytyneenä digitalisoituvaan, ICT-osaamista edellyttävään työelämään antaa aihetta kehittää tradenomin tutkintoa niin, että tutkinnon sisällä vahvistettaisiin opiskelijan osaamista näillä elementeillä. Erityisesti pk-yritykset voisivat hyötyä tällaisesta koulutuksesta ja työllistää valmistuvia. Opiskelijalle se tarjoaa parhaimmillaan osaamisen toisen tukijalan.

Barentsin alueella ja erityisesti Suomessa liiketoimintalogistiikan merkitys nousee ja sen pitäisi näkyä myös vahvemmin koulutussisällöissä, erityisesti aikuisille suunnatussa koulutuksessa sekä organisaation oman osaamisen kehittämisessä. Mika Aaltonen ja Michael Loescher kuvaavat teoksessaan Arktinen myrsky (2013) Suomelle erinomaisen mahdollisen tulevaisuuden arktisessa logistiikkabisneksessä:
” Vastalöydetyt arktiset öljy- ja kaasuvarastot ovat suunnattoman kokoiset. Suorin reitti arktisen öljyn ja kaasun luo olisi lyhyt korkean teknologian meri-maasilta sopivasta kaupungista – Muurmanskista, Kirkenesistä, Narvikista tai Tromssasta – Kemiin tai Ouluun. Ja pidemmälle Baltian junarataan. Ja Euroopan TEN-verkkoon yleisemmin”

Sisältöjen kehittämisen ohessa on tarpeen pohtia toteutustapoja. Suomalaisessa peruskoulussa ja lukioissa otetaan nyt käyttöön uudenlaisia malleja, joihin on hyvä tutustua ammattikorkeakoulussakin. Me arkailemme nuorten koulutuksessa virtuaalisuutta, kun peruskoulussa sitä jo rohkeasti käytetään. Lukion matematiikassa ns Peuran mallissa oppisisällöt opiskellaan opetusvideoista kotona ja opettaja ohjaa harjoitustöitä oppitunneilla. Ainakin sillä saavutettiin Mensan palkinto viime vuonna. Maahanmuuttajien integrointi opetukseen on varsin kehittynyttä. Samoin on yrittäjyyden integrointi oppimiseen.

Näistä toteutuksista tulee tulevaisuudessa opiskelijoita myös korkea-asteelle. Millaisin toteutusmallein ja pedagogisin näkemyksin kohtaamme heidät? Kokemusta ja näyttöjä Lapin ammattikorkeakoulussa on ja lisäksi iso into kehittää. Yksi avain on varmasti pitkien etäisyyksien maakunnassa verkossa tapahtuvan oppimisen kehittämisessä edelleen. Toinen avain on työelämän yhteistyön monimuotoistamisessa. Kolmas avain on kansainvälisessä International Class-yhteistyössä. Toki avainnippuun mahtuu paljon muutakin.

Toivon, että saamme aikaan sellaisen kokonaisuuden ja opiskeluympäristöt, joiden rohkaisemana nuoret siivet kantavat hyvään elämään, sillä maailma on minun, maailma on sinun, maailma on tehty meitä varten. On pohjoisen nuorison aika.

Iloinen asia: enää reilut neljä kuukautta jänisjahtiin. Kyllä se kesä siinä kärvistellessä menee. Ransun kanssa on käyty nyt vähän pitemmillä kävelylenkeillä, kun alamme kohottaa kuntoa tulevan syksyn jahtiin. Taitaa olla sekä isännällä että koiralla kertynyt vähän vararavintoa talven mittaan. Se pitää saada pois.

Viime pyyntikausi oli Ransun ja minun yhteisen historian surkein. Jäniksiä oli Keminmaassa todella surkeasti. Lisäksi parhaaseen pyyntiaikaan sattui kuukauden mittainen roustannekausi, jolloin lumen päällä oli jäätynyt kerros. Sitä eivät ajurin jalat kestä. Siispä lämmittelimme pirtissä muurin kupeessa, koira ja minä. Loppukaudesta vielä Ransun yksi kynsi repesi niin pahoin, että eläinlääkärin piti leikata se kokonaan pois. Paranemiseen meni lähes kuukausi.

Mutta olihan niitä hauskojakin sattumuksia. Olimme jälleen tutussa maastossa pyynnissä. Ransu otti ajon ja näin jäniksen ja koiran parin sadan metrin päässä menevän tien yli. Ajo lähestyi metsässä. Sydän hakkasi ja minä valmistauduin saamaan otuksen eräksi. Tielle hyppäsi parinkymmenen metrin päässä pieni jäniksentuppi. Istui tielle ja kuunteli koiran lähestymistä. Loikki sitten minua kohti ja istui taas kuuntelemaan. Minulla oli haulikko valmiina ampumaan. Jätin ampumatta. Sinne meni puppeli metsikköön.

Ransu ajoi jäniksen jälkeä noin viisi minuuttia jäljessä ja jatkoi suoraan tien yli. Meni puolisen tuntia, kun näin koiran ja jäniksen taas noin parin sadan metrin päässä tiellä. Jatkoivat metsään ja taas ajo lähestyi. Tarkalleen samasta paikasta se sama jänis hyppäsi tielle ja istui kuuntelemaan Ransun ajoa. Hyppeli taas minua kohti, istahti ja kuunteli. Päätin, että menköön; ehkäpä tavataan ensi syksynä.

Luonnossa liikkuminen on meille lappilaisille luontaista. Se on kokemusten hakemista niistä olosuhteista, joita meillä täällä on. Toiset hiihtävät, toiset suunnistavat, toiset marjastavat, toiset kalastavat, toiset metsästävät.

Me olemme Lapin AMKissa rakentaneet strategiamme myös niistä aineksista, joita Lapista löytyy. Meillä on pitkät etäisyydet, paljon ulkomaiden rajaa, runsaat luonnonvarat ja tarve turvata yhteiskuntamme toimintojen turvallisuus. Näissä asioissa me Lapin AMKissa aiomme olla hyviä, ellei jopa valtakunnan parhaita.