Etusivu / Lapin ammattikorkeakoulu - Lapin AMK / Esittely / Ajankohtaista

Educate the Monkey! (= It is a long way to a paper session in a conference)


Blogi Hannele marraskuu.jpg
Quality Manager Hannele Keränen

Yes, it is my turn to contribute to our management blog. I really like writing these, but you cannot imagine how difficult this is every time. So far I have not found any shortcuts: every piece of writing - short or long, a blog, a report, a conference paper or an academic paper - takes forever to finish because I want to think things through before I let them out in the open. Typical behaviour for an introvert, I guess.

It is Sunday 16th November and I am writing this somewhere over Europe. I have been to Barcelona, where I attended the 9th European Quality Assurance Forum (EQAF). I presented a conference paper in the Forum and heard very interesting presentations regarding the recent trends in quality assurance and enhancement in higher education. Since my brain is still processing the forum highlights, I decided to share with you some of my experiences related to this ‘try out’.

I have been a bit frustrated since the new financing and steering model of the Finnish UAS sector was implemented at the beginning of 2014. It is supposed to promote the quality enhancement of studies and research through various indicators, but so far all I have seen it promoting is intensive ‘numbers management’ and gradually developing and reproducing a quality culture that celebrates performance indicators and rituals around the handling of these (see for example Alvesson 2002). Don’t get me wrong. I am not against performance, but for me it means much more than reaching quantitative measures.

Therefore I suggested to Executive Director Elina Holm from the Student Union ROTKO in February 2014 that we could propose a paper to the 9th EQAF related to this new model. The theme of the forum was “Changing education – QA and the shift from teaching to learning” and the objectives were described as follows:

“Student-centered learning, diversified student populations and new modes of delivery have in recent years set in motion profound changes in higher education. Students are increasingly expected to be autonomous learners and teachers to use innovative teaching methodologies and develop assessment methods that reflect this change. As a consequence, teacher-student interaction is changing, and institutional student support services need to evolve in order to facilitate a quality learning experience. This year, the Forum will explore whether and how current QA approaches are keeping up with and supporting developments in learning and teaching.”

Elina was interested in co-writing right away, but the trouble was to find the time to do the actual piece of writing. We were both occupied with different tasks related to our new jobs. I was also quite occupied with my PhD studies and actually overloaded at times with reading and writing. Luckily we found a common interest regarding the subject of our conference paper at an early stage: the role of students in quality enhancement in higher education. We decided to focus on formally collected student feedback, because it is one of the indicators in the new financing and steering model.

The discourse around student feedback fluctuates between the extremities of “absolutely necessary” to “a waste of everyone’s time”. The consensus discourse emphasises the importance of measuring students’ satisfaction and perceptions of the quality of study programmes. The dissensus discourse points out that feedback collected from students with on-line questionnaires is rarely helpful, because formal questionnaires are designed by administrators and are therefore perceived as inappropriate for evaluating quality.

I cannot really give you the number of hours I spent in reading different articles and books related to the subject and writing the actually draft with Elina. We communicated mainly by e-mail and phone and sent drafts to each other during the spring and summer 2014, which was way too hot for heavy thinking! Nevertheless we managed to finalise the paper before the deadline, which was on 25th July. I was dead tired, because I had other deadlines to make as well. Nobody knows - except my nearest and dearest - what kind of struggles this kind of writing process can entail and how the obstacles in the way were overcome. And do not ask me about the hours – it is so hard to squeeze this kind of process into quantitative measures.

But it is equally hard to put into words the delight I felt, when I received an e-mail from the Chair of the EQAF Steering Committee on 27th August that our paper had been accepted. The joy of sharing the good news with Elina was one of the best moments I have had work-wise this autumn. Suddenly the whole ‘thing’ felt worth of all the ‘four-letter words’ and the tears of sheer frustration that I shed in the darkest moments of the writing process. We got very constructive feedback and it helped us to revise the paper. The deadline was approaching again way too fast, but eventually - with some minor struggles with lost e-mails - we managed to deliver the revised paper at the beginning of October.

It is difficult to describe the feelings of excitement, uncertainty and curiosity when making preparations for the session, where we were supposed to present our paper. And it is impossible to describe the disappointment, when Elina informed me that she could not travel to Barcelona. I felt so sorry for her. We had been working together since February on this issue and now she was going to miss the most exciting and rewarding part of the whole thing! Not only did she miss the discussion related to our paper, but also an excellent conference with interesting discussions related to student-centered learning.

Our paper session went well and the audience did not shoot our paper down, although we were quite critical about the impact of on-line surveys on the quality assurance and enhancement of teaching and learning. I was also delighted throughout the forum that quantitative performance indicators were mentioned only in some of the discussions. But what was highlighted even more was the importance of the key stakeholders of quality in higher education: students and teachers and the partnership between them.

Forum participants were also provided with a wonderful metaphor for building a strong quality culture: the castell. University students built four different castells in front of the terrified yet excited audience. In case you did not know, building a strong castell starts from the bottom. I really liked the idea that this principle applies to building a strong quality culture as well.

What makes it difficult, however, to understand the complexity of building a strong quality culture, is the confusion it causes in the organisation’s management ideology. From a management point of view, the attempt to manage culture and quality as a technocratic project with performance indicators and intensive numbers’ management appears appealing. However, deeper less conscious aspects of cultural patterns – such as grass-roots practices related to quality enhancement – are more valuable, at least in the long run, to focus on.

Alvesson (2002) points out that in functionalist and normative thinking, culture is seen as instrumental in relation to the formal goals of an organisation and to the management objectives associated with these goals, i.e. external and internal effectiveness and performance. The consequence of this thinking is that culture tends to be reduced to limited aspects, which are directly related to organisational efficiency, indicators and competitive advantage.

Hopefully the Finnish UAS sector will not fall into this trap due to the new financing and steering model. Some of the latest developments anticipate that this might happen but, at least for the time, being Finland stands out for example in international students' satisfaction survey, as the best country to study in Europe. Let’s keep up the good work and concentrate on quality rather than quantity in the future as well.

Anyway, thank you Barcelona and EQAF for a wonderful learning experience! It was a long process from the initial idea to the actual event. If someone sent me a ‘happy sheet’ with tick boxes, the scaling of this experience with numbers would not do it justice it. But this ‘try out’ and the forum itself really educated this ‘monkey’, which is far more important than the two quantitative measures met: a conference paper and expert mobility.

Reference: Alvesson, Mats (2002). Understanding organizational culture. SAGE Publications Ltd

Helsingin herrat ja rouvat Lapissa


Jouko Tiirola blogi.jpg
Suunnittelujohtaja Jouko Tiirola

Taide- ja tyylihistorian opettajani Olli Lieto aloitti tuntinsa aiheesta riippumatta: ”Jo ammoisina aikoina olemme tunteneet mielihyvää...”. Aloitan samaan tapaan eli jo ammoisina aikoina eli hyvissä ajoin viime vuonna saimme mielihyvällä vastaanottaa tiedon, että opetus- ja kulttuuriministeriöstä saapuisi arvovaltainen delegaatio vieraaksemme 10.11.2014. Vierailu liittyi uudistuneeseen ministeriön ja ammattikorkeakoulujen väliseen sopimusohjaukseen.

Sopimusvalmistelijoiden (joihin minäkin kuulun) kesken on voimassa kirjaamaton YYA-sopimus. Jaamme keskenämme kokemuksia ja kyselemme toisiltamme neuvoja mitä eriskummallisimpiin kysymyksiin. Vaihdoimme kevään korvalla myös kuulumisia siitä, millaisia nämä arvovaltaiset ministeriön vierailut ovat olleet, mitä niissä on keskusteltu ja niin edelleen. Kokemukset olivat erilaisia vaihdellen miellyttävistä ja antoisista keskustelutuokioista auditoinnin kaltaisiin arviointitilaisuuksiin.

Ministeriön yksityiskohtaisessa vierailuohjelmassa oli aikataulutettu haastattelut johdolle, sidosryhmille sekä henkilöstön ja opiskelijoiden edustajille, kullekin erikseen. Useissa auditoinneissa mukana olleena tiedän, että tällä tavalla toteutetussa vierailussa saadaan muodostettua kattava kuva kehitettävistä toiminnan kapeikoista ja miten sama asia ymmärretään eri tavoin.

Päivän alku ei ollut kannaltani lupaava. Olin luvannut hakea ministeriön väen lentokentältä ja olinkin paikalla ajoissa. Kone pahus olikin roimassa etuajassa, ja vieraat odottelivat minua jo tyhjentyneessä aulassa. Kaikesta huolimatta kohtaaminen oli kuitenkin välitön - olimmehan tuttuja suurin osa toisillemme jo entuudestaan.

Kokouspäivän aluksi ylijohtaja Tapio Kosunen kävi läpi korkeakouluvierailujen tarkoituksen ja tavoitteet. OKM:n tavoitteena on saada mahdollisimman kattava kuva ammattikorkeakoulukentästä eli yksilöidymmin:

- Lisätä ministeriön tietämystä korkeakoulukentästä sekä yksittäisen ammattikorkeakoulun ja sen toimialueen erityishaasteista
- Tukea korkeakoulua ja sen johtoa strategisessa kehittämisessä
- Lisätä korkeakouluyhteisön tietämystä korkeakoulukentän toimintaympäristön muutoksista, selkeyttää korkeakouluyhteisön käsitystä korkeakoulun kehityssuunnasta sekä sitouttaa korkeakouluyhteisö korkeakoulu- ja tutkimuspoliittisten tavoitteiden toteuttamiseen

Kosunen totesi, ettei vierailussa ole kyse ammattikorkeakoulun toiminnan arvioinnista. Tavoitteena on selventää kuinka ammattikorkeakoulun strategia näkyy sen toiminnassa ja miten eri toimijat voivat vaikuttaa strategian muotoutumiseen. Lisäksi ministeriö haluaa saada palautetta siitä, palveleeko ministeriön ja ammattikorkeakoulujen välinen ohjaussuhde ja itsenäisestä oikeushenkilöasemasta seurannut muutos parhaalla mahdollisella tavalla ammattikorkeakoulun strategista kehittämistä.

Varsin leppoisassa ilmapiirissä kävimme läpi korkeakoulupolitiikkaa, pohdimme korkeakoulukentän globaaleja trendejä, muutospaineita ja haasteita. Keskustelimme amk-lain etenemisestä, rahoitusmallin kehittämistarpeista, hakijasuman puruista jne. Puhuimme viimeaikoina usein esille nousseesta korkeakoulujärjestelmän radikaalista uudistumisesta. Ministeriö (omien sanojensa mukaan) hakee sillä aidosti erilaisia vaihtoehtoja korkeakoulujärjestelmän kehittämiseksi. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan tulevaa hallitusohjelmaa, millainen linjaus siinä sitten tullaan tekemään korkeakoulujärjestelmän kehittämisen suhteen.

Kävimme myös keskustelun Lapin AMKin strategiasta, sen toimeenpanosta sekä siitä, millä keinoin varmistamme strategian muuttumisen sanoista teoiksi. Kuvasimme strategian jalkautumisen sopimusprosessin kautta aloille ja yksiköihin sekä kehityskeskusteluissa yksilötasolle. Sillä yksittäiset työntekijät toimeenpanevat meidän erittäin hienon strategiamme. Me onnistumme ainoastaan jokaisen henkilökohtaisella panostuksella ja uurastuksella. Näinhän AMKin johto on ajatellut asian hoituvan. Tässä vaiheessa olin huomaavinani ministeriön edustajien vilkaisevan toisiaan: pianhan me sen saamme selville, kun haastattelemme sidosryhmiä, henkilöstöä ja opiskelijoita.

Sidosryhmien kanssa keskusteltiin yhteistyöstä yritysten ja korkeakoulujen kesken, minkä sidosryhmät näkivät hyvin myönteisenä. Kansainvälinen yhteistyö ja kansainvälistyminen nousivat myös esiin. Haasteena nähtiin, miten ammattikorkeakoulu kykenee tukemaan erityisesti pieniä lappilaisia yrityksiä. Yrittäjäkyselyn ja yrittäjien kommenttien perusteella tämä ei vielä toimi riittävän hyvin. Usein pienet yritykset vierastavat isoja TKI-hankkeita ja pitävät niitä heille liian massiivisina, etäisinä ja hitaina.

Myös henkilöstön kanssa keskusteltiin strategian toimeenpanosta ja siitä, miten sanat muuttuvat teoiksi. Uskon, että vastaukset olivat olleet hyvin samantyyppisiä kuin johdon antamat – henkilöstö on osallistunut strategian työstämiseen strategia-agenttien välityksellä ja olemme käyneet läpi toimeenpanoprosessia henkilöstöinfoissa useaan otteeseen. Keskusteltiin myös oppimisnäkemyksestä ja johtamisesta, jotka ovat tärkeitä ammattikorkeakoulun kehittämisen kannalta.

Henkilöstön edustajat esittivät haastattelussaan että voitaisiinko ministeriöstä nimetä ammattikorkeakoululle kummihenkilö, joka vierailisi vuosittain korkeakoulussa ja jonka kanssa voitaisiin keskustella ajankohtaisista ammattikorkeakoulua koskevista asioista. Tämä malli myös lisäisi ministeriön tietoisuutta ammattikorkeakoulukentästä. Ministeriö oli aikonut harkita esitystä.

Opiskelijat haluaisivat olla vahvemmin mukana ammattikorkeakoulun kehittämisessä ja päätöksenteossa ja heidän osallistumismahdollisuuksistaan keskusteltiin laajasti. Ministeriö oli ollut erityisen kiinnostunut ammattikorkeakoulujen yhdistymisen vaikutuksista opiskelijoiden näkökulmasta. Positiivisiksi asioiksi opiskelijat nostivat mm. tasavertaisemmat ja paremmat palvelut kuten sporttipassi, kv-vaihtomahdollisuuksien lisääntyminen, simulaatio-opiskelumahdollisuudet sekä yrittäjyyden tukeminen. Esille nousi myös AMK-yliopistoyhteistyö ja sen kautta opiskelijoille tarjoutuvat paremmat edellytykset erikoistua ja saada laajempaa osaamista. Hyväksi koettu MTI-toimintamalli haluttiin laajentaa kaikille aloille.

Kaiken kaikkiaan vierailuun osallistuneille osapuolille tuntui jääneen varsin positiivinen kuva keskusteluista, jotka olivat olleet avoimia ja miellyttäviä. Haastattelukierroksen jälkeen jäin itse kaipaamaan ministeriön taholta laajempaa palautetta korkeakoululle. Millainen kokonaiskuva heille jäi Lapin ammattikorkeakoulusta? Missä olemme onnistuneet? Mikä herätti ehkä ristiriitaisia ajatuksia? Mikä vaatisi kehittämistoimia? Kokonaispalautteen puuttumisesta johtuen vierailun ohjausvaikutus jäi mielestäni puutteelliseksi, vaikka se vierailun tavoitteissa oli näin ilmaistu.

Lopuksi haluaisin tuoda esiin oman kantani keskusteluun korkeakoulujen radikaalista kehittämisestä. Ennustelin Lapin korkeakoulukonsernin alkutaipaleella eräässä suunnittelupalaverissa sitten, että olemme Lapissa menossa kohti usean kouluasteen yhdistävien instituuttien muodostamaa korkeakoulumallia. Emme ole vielä siinä tilanteessa, mutta voisiko tämä malli ollakin yksi vaihtoehto ministeriön esille nostamassa korkeakoulujen radikaalissa kehittämisessä?

Emme tiedä, ettemme tiedä


Markku Tarvainen blogi.jpg
Lapin korkeakoulukonsernin palvelukeskuksen johtaja Markku Tarvainen

Keskustelimme erään ryhmän osaamiskartoituksen yhteydessä, että ongelmallisinta osaamisen kehittämisen kannalta on sellaisten osaamistarpeiden esille tuominen, mistä emme tiedä mitään. Pitäisi kyetä varautumaan ennakoimattomiin muutoksiin. Toiminnan suunnittelua ohjaa pitkällä aikajänteellä omat strategiamme ja erityisesti hallitusohjelma.

Jo ensi keväänä on taas uuden hallitusohjelman aika. Siitä emme tiedä mitään eli tilanne on huomattavasti parempi kuin otsikon tilanne. Hallitusohjelmasta voidaan ennakoida, että se tuottaa korkeakoululaitokselle ja Lapin korkeakouluille sekä toiminnallisia että erityisesti taloudellisia haasteita. Taloudelliset haasteet ovat osin jo tiedossa. Vuosi 2015 ei ole rahoituksen suhteen hyvä – Lapin ammattikorkeakoulun rahoitus vähenee n. 3 miljoonaa ja yliopistonkaan rahoitustilanne ei parane.

Uskoisin, että rakenteiden kehittäminen jatkuu hallitusohjelmassa. Tuttua on, että toimipisteverkkoa tiivistetään tavoitteena riittävän laaja ja innovatiivinen osaamisympäristö. Toisaalta korostetaan alueellista kattavuutta. Miten pohditaan duaalimallia? Jäykkänä rakenteena se varmaankin muuttuu ja erilaiset yhteistyörakenteet kuten Lapin korkeakoulukonserni ovat ainakin mietinnässä.

Yritämme varautua tulevaisuuteen arvioimalla konsernihyötyjä sekä yhteisten yksikköjen että koko toiminnan osalta. Arviointi käynnistyy loppusyksystä 2014.

Konsernin innovaatio-ohjelma on hyväksytty molemmissa korkeakouluissa – neuvottelukuntamme antoi siitä myönteisen palautteen, mutta korosti konkreettisia toimenpiteitä. Samoin on luonnosvaiheessa olevan konsernin strategian merkitys, sillä ei ole vaikutusta ellei siitä seuraa tekoja.

Yritämme varautua tulevaisuuteen arvioimalla konsernihyötyjä sekä yhteisten yksikköjen että koko toiminnan osalta. Arviointi käynnistyy loppusyksystä 2014. Tämä tarkoittaa ainakin sitä, että konsernihyötyjä on saavutettava pikaisemmalla aikataululla kuin ehkä kuvittelimme. Rakenteita ja koulutustarjontaa on monin osin kehitetty, mutta työ jatkuu. Vahvuutemme on toimia edelläkävijänä – sitä kykyä tarvitsemme jatkossakin.

Sillanrakennuksestako uusi unelma-ammatti?


Bror Salmelin Eeron blogi.jpg
Tutkimus- ja kehittämisjohtaja Eero Pekkarinen

- Tulevaisuuden uusi ammatti on innovaatioiden sillanrakentaja – bridger, sanoo innovaatiojärjestelmien neuvonantaja Bror Salmelin.
Salmelin ehdottaa, että suomalaiset ammattikorkeakoulut voisivat pikaisesti aloittaa näiden tulevaisuuden sillanrakentajien koulutuksen.

Salmelin työskentelee EU:n komission DG CONNECT:ssa ja hän on toiminut EU:n tutkimusohjelmien asiantuntijana 4. puiteohjelmasta (1994-1998) lähtien. Hän on lanseerannut avoimen innovaation 2.0 mallia, jossa tuotteiden ja palvelujen loppukäyttäjät ovat mukana osallistavassa suunnitteluprosessissa alusta lähtien. Häntä voidaan myös pitää yhtenä käyttäjälähtöisen LivingLab-toimintamallin kehittäjänä.

Salmelinin mukaan innovaatio on väärinkäytetty termi. Jäämme pyörimään ideatasolle, jos emme saa ideoiden pohjalta tapahtumaan jotakin uutta ja hyödyllistä. Tarvitaan ideoiden ja erilaisten toimijoiden törmäyksiä sekä uusia yhteistyön muotoja. Ei kannata etsiä keskinkertaisuuksia vaan uusia läpilyönti-ideoita. Niiden tulee olla nopeampia, skaalautuvia ja joustavia, jotta niitä voidaan kehittää kilpailukykyä lisääviksi innovaatioiksi. Tähän työhön tarvitsemme innovaatioiden siltojen rakentajia, bridgereitä.

Tieteeseen perustuva lineaarinen innovaatioprosessi ei riitä. Vain pari prosenttia innovaatiosta syntyy lineaarista polkua pitkin. Suurin osa innovaatioista lähtee käyttäjien tarpeista. Yhä kompleksisempi ympäristö tarvitse uteliaisuutta. Aikaa ei ole tehdä syviä analyyseja vaan on lähdettävä liikkeelle laadukkaista arvauksista. Jos polku johtaa harhaan, siltä on uskallettava hypätä pois ja lähteä eri suuntaan.

Projektien sijaan tarvitaan enemmän ketteriä ja jopa hullujakin kokeiluja. Projektikulttuuri ei salli epäonnistumisia. Projekteille myönnettyjä rahoja voidaan jopa joutua maksamaan takaisin, mikäli suunniteltuja tuloksia ei saavuteta. Tämän vuoksi projektien toteuttajat liikkuvat turvallisella alueella uskaltamatta astua riskirajojen yli. Kokeiluissa uuden luomisen mahdollisuudet ovat rajattomia. Ei riitä, että etsitään uusia polkuja vaan ihmisten ja yritysten on itse luotava uudet polkunsa. Alan Kayta lainaten: The best way to predict the future is to invent it!
EU:n Horizon 2020 ei ole enää puiteohjelmien tavoin tutkimusohjelma vaan tutkimus- ja innovaatio-ohjelma. Pohjaksi tarvitaan toki perustutkimusta, mutta se ei enää riitä. Oleellista on se, mitä uutta toiminnalla saadaan käytännössä aikaan. Eri toimijat on tuotava yhteen. Yliopistojen ja tutkimuslaitosten ohella ammattikorkeakoulujen rooli on muuttunut selkeämmäksi. Käyttäjälähtöisyys sekä kiinteä yhteistyö yritysten ja julkisorganisaatioiden kanssa ovat ammattikorkeakoulujen vahvuuksia. Ammattikorkeakoulujen tulee sitoa kumppaneitaan mukaan rohkeisiin kokeiluihin, joilla voidaan olla mukana rakentamassa uusiutuvaa Eurooppaa.

Bror Salmelinin mielestä Horizon 2020:n ensimmäisellä hakukierroksella ei saavutettu riittävästi uutta innovaationäkökulmaa. Ohjelma sinällään antaa uusia mahdollisuuksia, mutta hakemusten evaluoijat olivat vanhan koulukunnan edustajia eikä heitä ehditty kouluttaa riittävästi. Hyväksytyt hakemukset edustavat siten edellisten puiteohjelmien tutkimusperinnettä ja perinteisiä projektirakenteita. Salmelin kuuluttaakin myös ammattikorkeakoulujen edustajia hakemaan rohkeasti Horizon-ohjelman evaluoijiksi. Tähän haasteeseen ammattikorkeakoulujen tulee ennakkoluulottomasti tarttua.

Bror Salmelinin haastattelu

Lentomatkustajan turvallisuutta liukuhihnalta


Eila blogi.jpg
Matkailupalveluiden osaamisalan TKI-päällikkö Eila Linna

Turvallisuusosaaminen on yksi Lapin ammattikorkeakoulun strategian monialaisesti kehitettävistä painoaloista. Matkailussa turvallisuus nousee esille alan trendeissä, mutta laskeutuu alas vahvasti yksilötasollekin. Haluan tässä herätellä siitä, miten turvallisuus näyttäytyy yksittäiselle kansalaiselle esimerkiksi lentomatkustajana.

NPA-ohjelman julkistamistilaisuus pidettiin Strathpefferissä, paikassa jonka olemassa olosta minulla ei aiemmin ollut harmainta hajua. Strategian vahvassa otteessa päätin tehdä matkalla havaintoja turvallisuuden ja turvallisuusosaamisen näkökulmasta tavallisen tallaajan silmin.

Kaikki kotimaan matkustamisessa on jo niin tuttua ja turvallisen tuntuista. Asiat hoituvat rutiininomaisesti joka kohdassa – turvatarkastus - tietokone, nesteet, vyö, kolikot, korut – saanko katsoa laukkuunne – totta kai – ja sitä rataa. Suhteellisen vakioitu prosessi, mitä nyt joskus olen ihmetellyt, miksi tietokone toisinaan pitää poistaa suojapussistaan, toisinaan taas ei. Käyntikorttikoteloni aiheutti tällä kertaa myös laukun tarkemman tarkastelun.

Tuttua linjaa jatkavat myös lentokoneessa henkilökunnan antamat turvaohjeet: turvaohjeet edessänne olevan istuimen selustassa, pelastusliivit istuimenne alla, happinaamarit ensin omille kasvoillenne ja sitten autatte toisia jne. Jos teillä on kysymyksiä lennon turvallisuusasioista, kääntykää matkustamohenkilökunnan puoleen. Olisi mukava tietää, mitä heiltä yleisemmin kysytään, josko sitten mitään. Rutiininomaisesti, ilmeenkään värähtämättä kaikki ohjeistus sujuu kuin rasvattu. Paitsi, että kukaan matkustajista ei seuraa annettuja ohjeita – ei kukaan!

Mitähän tapahtuisi, jos lentoemäntä osoittaessaan poistumisteitä näyttäisikin ihan muunlaisia viestejä antavia käsimerkkejä, happinaamarin kasvoille asettamisen sijaan sijoittaisikin sen ihan muihin vartalonosiinsa tai ohjeita antaessaan kivettyneen ilmeensä tilalta ilmehtisikin tilanteeseen sopimattomasti ja oudosti. No tällainen testi ei liene käytännössä mahdollinen, mutta ehkä se antaisi vinkkiä siitä, kannattaisiko ikiaikaista turvaohjeistuksen toteutusta miettiä tässä ajassa uudelleen, vaikkapa palvelumuotoilun keinoin.

Manchesterin kentällä terminaalia vaihtaessa jouduimme etsimään opasteita jonkin aikaa, mutta emme hermostumiseen saakka, koska aikaa oli riittävästi. Kentällä toistui viiden minuutin välein kehotus huolehtia matkatavaroista. Parinkymmenen toiston jälkeen kuulutus lakkasi häiritsemästä. Ennen seuraavaa koneeseen nousua kuljimme kolmen eri tarkastuspisteen kautta, jossa kaikissa tarkastettiin maihinnousukortti ja henkilöllisyystodistus. Lisäksi tuijottelimme jokaisella pisteellä silmäskannerin kanssa toisiamme.

Päänvaivaa aiheutti lennon tsekkaus, koska automaatti ei hyväksynyt kaikkien ryhmämme matkustajien passia tai henkilökorttia. Automaateilla olevat virkailijat kuitenkin auttoivat meitä huokausten ja merkitsevien katseen vaihtojen saattelemana, emmekä esittäneet toivettamme vierekkäisistä paikoista.

Turvatarkastus oli erittäinkin perusteellinen. Tarkoitukseni oli ottaa pari valokuvaa seinillä ja jopa lattioissa olevista seikkaperäisistä toimintaohjeista, mutta kuvaaminen oli kiellettyä. Hämmästykseksemme saimme turvatarkastushenkilökunnalta kiitokset siitä, että olimme ensimmäiset, jotka palauttivat tarkastushihnalla laatikot niille varattuihin pinoihin. Tarina ei tosin kerro, että minkä ajan sisällä ensimmäiset, mutta väliäkös sillä – mukavalta kiitos tuntui.

Koneeseen siirryttiin portilta ulkokautta. Ulkona näimme kauempana viittilöivän keltaliivisen miehen ja hänen takanaan lentokoneen, joten siis niitä kohti ja koneeseen. Mies palautti meidät kuitenkin puolivälistä matkaa takaisin, koska olimme vähällä ohittaa jonkin kentällä olevan portaikon vasemmalta puolelta ja olisihan meidän pitänyt tietää, että se olisi ohitettava oikealta puolelta – vai olisiko?

Manchester-Inverness-lennoilla olikin jo sen verran korostusta englanninkielessä, että syvin ohjeistuksen sisältö jäi ymmärtämättä, mutta mehän toki tiedämme jo muutenkin, mitä ne sisältävät. Mutta entäpä, jos jokin menisikin toisin? Kuinka silloin varmistetaan, että kaikki ymmärtävät ohjeet oikein ja osaavat toimia niiden mukaan.

Kaiken kaikkiaan matkamme sujui totuttujen rutiinien puitteissa tutusti ja turvallisesti. Toimintojen säännönmukaisuus, toistuvuus - myös tietynlainen hajuttomuus ja mauttomuus, ovatkin tärkeitä, jotta matkustaja voi matkallaan rennosti luottaa kaiken toimivuuteen ja tuntea olonsa turvalliseksi.

Vilkaiskaapa muuten uusi-seelantilaisten lentojen turvallisuusvideo. Olisikohan tästä mallia meillekin?

Tulosinfoa reaaliajassa


Vararehtori Reijo Tolppi

 Kun ammattikorkeakoulujen talous on nykyisin 100 prosenttisesti riippuvainen tuloksesta, niin tarve tietää tuloskunto reaaliajassa on huomattavasti tärkeämpää kuin aikaisemmin.

Lapin AMKin PLabissa (ohjelmistotekniikan laboratorio) pyörii herra nimeltä Tuomas Valtanen, joka näyttää epäilyttävästi perusnörtiltä mutta puhuu ja varsinkin ymmärtää suomea. Hänen suosiollisella avustuksella intraan on saatu linkki ”Tavoite- ja tulosinfo”. Pikku hiljaa seurattavia kokonaisuuksia on lisätty, ja maanantaina 22.9. oli eräänlainen merkkipaalu, kun Tuomas sai tulosinfon porautumaan yksittäisen koulutuksen tasolle asti.

Kun tutkaillaan tätä vuotta, niin suupieliä venyttää ylöspäin keskeisen rahoituskomponentin eli 55 opintopistettä suorittaneiden määrä. Tämän tunnusluvun kehitys näyttää seuraavalta:

Reijo graafi 1.jpg

Kun katsotaan elokuun tulosta, niin edelliseen vuoteen verrattuna ollaan massiiviset 35 % edellä, ja todennäköisesti elokuun tulos tulee vielä lähiviikkoina hieman paranemaan. Viime vuonna ammattikorkeakoulut paransivat 55 opintopisteen kertymää reilulla 10 prosentilla, ja varmaan parannusta ammattikorkeakouluissa keskimäärin tulee varmaan tällekin vuodelle, mutta uskallan olettaa meidän olevan yksi suurimpia parantajia 55 opintopisteen kertymässä tänä vuonna.

Itseäni huolestuttaa keskeyttäneiden määrä tälle vuodelle, mikä on jo ylittänyt 600 rajan.

Reijo graafi 2.jpg


Jos tätä menoa jatketaan, niin jouluun mennessä ensimmäinen numero on seitsemän ja kiusallisen komeasti. Tähän pitää muutos saada, ja ovat nimittäin muutkin saaneet. Viime viikolla meillä oli kylässä Karelia AMKin rehtori, joka kertoi Kareliassa keskeyttäneiden määrän vähentyneen vuodessa 40 prosenttia. Kysyin tietysti miten, ja vastaus oli nopealla reagoimisella, ja soittamalla opiskelijoille, jotka eivät ole ilmoittautuneet ajallaan.

Tosiasia on se, että AMKin resurssit riippuvat ratkaisevasti siitä, miten hyvin me pärjäämme kilpailussa muita ammattikorkeakouluja vastaan. Järkevintähän olisi järjestää kartelli, jossa salaisesti sopisimme muiden AMKien kanssa, ettei kukaan paranna tunnuslukujaan liikaa suhteessa toisiin. Niin kauan kuin kartelli on tekemättä, niin ei auta kuin laukata lauman mukana kohti entistä kovempia suorituksia. Jos nimittäin muut pääsevät karkuun, niin niukkenevilla resursseilla muiden kiinni saaminen on työn ja tuskan takana.

The Embarassing Bureaucracy?


Hannele blogi.jpg
Laatupäällikkö Hannele Keränen

Palasin jokin aika sitten lomalta, joka vierähti lähestulkoon kokonaan Lundin yliopistossa opiskellen. Päivät täyttyivät luennoista ja keskusteluista muiden opiskelijoiden kanssa ja illat menivät erilaisten artikkeleiden lukemisessa. Ehdin kuitenkin harrastaa opintojeni ohessa hieman kulttuuria. Lundin taidehallissa oli mielenkiintoinen näyttely ”Don’t Embarass the Bureau”. Nimi on lainattu Bernard F Connorsin kirjasta, joka kertoo FBI:n agenteista, joista jokaisen täytyy sisäistää yksi sääntö: ”Whatever happens, never ever embarass the Bureau.”

Näyttelyn taitelijat kyseenalaistavat tarkoituksella sosiaalista, poliittista ja taloudellista elämäämme hallitsevia rakenteita ja byrokratiaa julkisista organisaatioista yksityisiin yrityksiin. Näyttely oli riemastuttava elämys etenkin siitä syystä, että olen Lapin AMKin laatupäällikön tehtävässäni tuskallisen tietoinen siitä kuinka säännöt, ohjeet, toimintamallit ja erilaiset järjestelmät koetaan varsin usein rasittavaksi byrokratiaksi. Byrokratiaksi, joka tappaa intohimon, luovuuden, joustavuuden ja yrittäjämäisen työskentelytavan. Mielivaltaiseksi systeemiksi, joka estää itsenäisen ajattelun ja nujertaa viimeisetkin dynaamisuuden rippeet. Vai nujertaako? Kerron teille yhden arkisen esimerkin, jonka toivon havainnollistavan tulkintojamme byrokratiasta.

Mieheni veljellä Pasilla on Downin syndrooma. Pasille rutiinit ovat tärkeitä. Yksi sellainen on joka sunnuntainen vierailu meidän kodinhoitohuoneeseen. Pasi pitää järjestyksestä ja järjestelystä. Niinpä hänen vierailunsa koostuu valtaisan pyykkivuoren setvimisestä sellaiseen järjestykseen, että itse kukin voi kantaa pyykkinsä viikattuna suoraan kaappiin.

Olemme harjoitelleet tätä varsin yksinkertaisen oloista ”työtehtävää” yli kymmenen vuotta tiimissä, jossa Pasi on ”työntekijä”, mieheni hänen ”lähiesimiehensä” ja minä jonkin sortin päällikkö. Työnjako johtuu siitä, että minä en pysty antamaan ohjeita Pasille, koska en ymmärrä mitä hän puhuu. Niinpä mieheni toimii Pasin ”lähiesimiehenä” ja kommunikoi hänen kanssaan. Joka sunnuntai totean, että tulos oli jälleen erilainen kuin mitä odotin.

Se, että lopputulos vaihtelee, ei ole tietenkään Pasin syytä. ”Ongelmat” ovat joka kerta tiimin jäsenten välisessä diskurssissa. Meillä ei tietenkään ole tähän työtehtävään mitään kirjallisia ohjeita eikä prosessikaavioita, mistä työn suorittaja voisi tarkistaa miten työ pitäisi tehdä. Ja vaikka olisikin, niin niistä ei olisi mitään hyötyä, koska Pasi ei osaa lukea. Niinpä lopputulos on joka kerta vain ja ainoastaan riippuvainen siitä, miten minä selostan miehelleni mitä pitäisi tehdä ja miten hän selostaa edelleen Pasille mitä pitäisi tehdä. Kuulostaa kohtuullisen selvältä, mutta on kaikkea muuta kuin selvää.

Miten tämän hieman omituinen arjen esimerkkini liittyy byrokratiaan? Siten, että se miten tulkitsemme byrokratian ja miten toimimme omissa työyhteisöissämme, kertoo mielestäni enemmän arjen diskurssista ja laajemminkin kommunikaatiosta organisaatiossa kuin itse byrokratiasta.

Diskurssi-sana tulee ranskan kielen sanasta discours (puhe, esitelmä, juttelu, jaarittelu), joka puolestaan on peräisin latinan kielen sanasta discursus, (ympäriinsä juokseminen). Byrokratia tulee ranskan kielen sanasta bure (verka) ja kreikan kielen sanasta kratia (valta) ja se tarkoittaa organisaatioita, toimenpiteitä, protokollia ja sääntelyä, joilla jotakin toimintaa määrätään ja suoritetaan. Käsitteen popularisoi Max Weber ja hänen teoriansa byrokratiasta johti ajan saatossa myös hierarkkisen organisoitumisen yleistymisen.

Weberin byrokratian ideaalimalliin pohjautuvaa organisoitumista pidetään varsin yleisesti jäykkänä, persoonattomana ja rationaalisena tapana ohjata työn tekemistä. Ehkä juuri tämän vuoksi organisaatioissa parjataan turhaa byrokratiaa, ja toivotaan vähemmän sääntöjä ja vähemmän johtamista. Weber ei kuitenkaan tarkoittanut mallia organisoitumisen esikuvaksi, vaan sen tarkoitus oli kuvata sen rationalisoitumista. Jos byrokratiamalli on rationaalinen, niin sen vastakohta on epärationaalinen tapa organisoida työn tekemistä, jossa valta organisaatioissa perustuu henkilökohtaiseen karismaan ja säännöt ovat kirjoittamattomia ja niin sanottuja ad hoc –sääntöjä, joiden olemassaolon saa selville vain rikkomalla niitä.

Rationaalisuus kuulostaa paremmalta kuin epärationaalisuus; silti ainakin korkeakouluyhteisöt tuntuvat lähestulkoon tukehtuvan turhaa byrokratiaa päivittelevään arjen diskurssiin. Hyödyllisempää olisi kuitenkin pohtia miten byrokratiaa voitaisiin kehittää, jotta pääsimme eroon ilmiöstä, josta professorit Mats Alvesson ja André Spicer käyttävät artikkelissaan A Stupidity-Based Theory of Organizations nimitystä ”functional stupidity”. Artikkelin luettuani jäin miettimään, onko byrokratian nolous loppujen lopuksi siis siinä, että emme löydä keinoja kehittää työyhteisöjemme toimintatapoja, koska meillä ei ole aikaa kriittiseen ja reflektoivaan diskurssiin?

Päätin harjoitella kriittistä ja reflektoivaa diskurssia aiheesta ”turha byrokratia” omassa työyhteisössäni ja kuinka ollakaan – pääsin osallistumaan todella hyviin keskusteluihin siitä, mitä byrokratia tarkoittaa opetus- ja tki-työtä tekevän henkilöstön näkökulmasta. Olen tähän asti tulkinnut byrokratiapuheen lähinnä muutosvaiheeseen liittyväksi diskurssiksi, joka auttaa tekemään tolkkua omaa arkea koskevista uudistuksista ja muutoksista. Opetus- ja tki-henkilöstön byrokratiapuhe liittyy kuitenkin edellä mainitun lisäksi vähitellen kasvaneeseen järjestelmäviidakkoon, jonka kanssa he ovat tekemisissä päivittäin. Jotta nämä meidän ydintehtävistä vastuussa olevat henkilöt pystyvät työskentelemään opiskelijoiden ja hankekumppaneiden kanssa, heidän täytyy tavalla tai toisella olla tekemisissä sähköpostin ja intran lisäksi 10 - 15 erilaisen sähköisen järjestelmän kanssa, jotka liittyvät työtehtävien suunnitteluun, toteuttamiseen, arviointiin ja raportointiin!

Professori Paul du Gay toteaa eräässä lehtihaastattelussa: ”Ihmiset sanovat byrokratiaksi melkein mitä tahansa järjestelmää, mistä he eivät pidä.” Varmaan näinkin on, mutta silti jokaisessa organisaatiossa on aika ajoin syytä kysyä ”Mitä lisäarvoa byrokratia erilaisine järjestelmineen tuo organisaation ensisijaisten tehtävien toteuttamiseen?”

Lapin AMKin ensisijaisina tehtävinä on antaa työelämän ja sen kehittämisen vaatimuksiin sekä tutkimukseen, taiteellisiin ja sivistyksellisiin lähtökohtiin perustuvaa korkeakouluopetusta ammatillisiin asiantuntijatehtäviin, tukea opiskelijoidemme ammatillista kasvua ja toteuttaa ammattikorkeakouluopetusta palvelevaa sekä työelämää ja aluekehitystä tukevaa ja alueen elinkeinorakenteen huomioon ottavaa soveltavaa tutkimus- ja kehityshankkeita. Byrokratian ja siihen liittyvien järjestelmien pitäisi huolehtia siitä, että onnistumme näissä tehtävissä mahdollisimman hyvin.

Embarrassing bureaucracy Hannele.jpg

Esilaulaja (laulaa): Sitä ei voi ylittää. Muut: Sitä ei voi ylittää.
Esilaulaja: Sitä ei voi alittaa: Muut: Sitä ei voi alittaa.
Esilaulaja: Sitä ei voi kiertää. Muut: Sitä ei voi kiertää.
Esilaulaja: Täytyy mennä lävitse. Muut: Täytyy mennä lävitse.
Kaikki (matkivat ääneen byrokratia- ja järjestelmäviidakossa etenemistä ja työntävät käsillä viidakkoa sivuun):
Viuh, viuh, viuh, viuh, viuh, viuh, viuh, viuh.

Varjopuhe insinööriopiskelijoille valmistujaisjuhlaan


Matti Uusimäki blogi.jpg
Teollisuuden ja luonnonvarojen osaamisalajohtaja Matti Uusimäki

Eräs esimieheni antoi minulle, nuorelle insinöörille, insinöörin rekrytointiohjeita palkatessani uusia kykyjä. Hän tuumasi:

”Älä etsi kaksikymppistä insinööriä, jolla on kymmenen vuoden monipuolinen työkokemus teollisuudesta ja johtajakokemusta ulkomailta, puhuu viittä kieltä alla uusi Mersu! On paljon varmempaa palkata kaveri, jolla on reilusti asuntovelkaa, muutama lapsi vaimon lisäksi. Jahtikoira ei tee pahaa. Auton merkillä ei ole väliä. Anna ehdokkaiden kirjoittaa itsestään kymmenessä minuutissa yksi A-nelonen. Siinä on testiä riittävästi!”

Sattumalta törmäsin toisen raahelaisen, Samuli Putron kappaleeseen Aamuisin. Näiden kahden tapauksen välillä oli kulunut lähes kaksi vuosikymmentä ja laulun sanat kuuluvat seuraavasti:

Osta asunto hoida koira
pidä pihaa vaimon kanssa
hanki lapset jos on saumaa
yks tai kaks mut hankkikaa ne
tutustu naapureihin
vietä niiden kanssa joskus aikaa
järjestäkää kimppakyyti
jos on sama duunimatka

Viiltävä tuuli käy aamuisin
kiiltävään porttiin ja koivuihin

Laita riippukeinu kiinni keväällä
pidä jemmarahaa pankkitilillä
seiso väkevästi sänkys edessä
Laita riippukeinu kiinni keväällä
pese kasvosi ja käytä pyyhettä

Urheilla jos jaksat
pysyt kunnossa ja nukut hyvin
hoida lasku lähikauppaan
niin saat suuret alennukset
jokainen markka jonka maksat
veroja auttaa sinua myös
lukita muista ovet ja auto
kesällä yö on valoisa yö

Viiltävä tuuli käy aamuisin
kiiltävään porttiin ja koivuihin

Laita riippukeinu kiinni keväällä
pidä jemmarahaa pankkitilillä
seiso väkevästi sänkys edessä
Laita riippukeinu kiinni keväällä
pese kasvosi ja käytä pyyhettä

Muista kaverit entiset ja
soita niille silloin tällöin
pidä niistä listaa jotka
joulukortin lähettää
on tapana kiittää katso silmiin
kätellä voit kun lähdet pois
Laita riippukeinu kiinni keväällä
pidä jemmarahaa pankkitilillä
seiso väkevästi sänkys edessä
Laita riippukeinu kiinni keväällä
pese kasvosi ja käytä pyyhettä

Kaksi entistä raahelaista eivät taida olla aivan väärässä. Sinulla, valmistumistasi juhlivalla nuorella kyvyllä, on edessäsi haastava tilanne, työpaikan etsiminen. Se löytyy, älä murehdi.

Ole onnellinen tänään, tässä ja nyt!

Onnittelut saavutuksestasi.

Kuka nosti Nokian? Keskimääräiset insinöörit.
Kuka tuhosi Nokian? Huipputyypit.

Työn antaja ja työn tekijä - filosofisesti


Johan Edelheim blogi.jpg
Matkailupalveluiden osaamisalajohtaja Johan Edelheim

Työn tekijä, työn antaja ja yhteistyö - arkisia sanoja, joita käytämme päivittäin työssämme sen kummemmin ajattelematta. Mitä ne tarkoittavat, ja mitä olettamuksia niissä on? Erikseen kirjoitettuna sanat näyttävät hyvin erilaisilta ja niiden etymologinen tausta nousee esille.

Lähes joka päivä tulee vastaan uutisten välityksellä muistutuksia siitä, että yhteiskuntaamme on muuttumassa rajusti. Niin sanottuja ”YT-neuvotteluja” käydään lähes kaikilla aloilla, niin myös meidän uudessa ammattikorkeakoulussa. Meille median kautta välittyvä viesti on, että ”YT:t” ovat pohjimmiltaan negatiivisia.

En väitä etteikö monien YT-neuvottelujen lopputulos olisi ollut erittäin masentava, ja että monet hyvät osaajat ympäri maatamme ovat joutuneet rakentamaan uraansa ja elämänsä uudestaan muutosten seurauksena. Mutta se mihin haluan kiinnittää huomiota, on itse sana, johon lyhenne ”YT” viittaa. YT eli yhteistyö on perimmiltään mielettömän kaunis ja arvokas sana ja olisi surullista, jos me aina näkisimme sen negatiivisessa valossa.

Yhteistyöneuvotteluja käydään, jotta voimme yhteisesti voidaan sopia millä tavalla meidän pitää muuttaa työympäristömme vastaamaan tulevaisuutta. Mukana neuvotteluissa on työntekijöiden ja työantajien edustajia. Polarisoidusti voisi ajatella, että nuo kaksi ryhmää ovat eri ihmisiä. Mutta sana yhteistyö alleviivaa sen, että olemme yhtä ryhmää. Edustamme vain erilaisia näkemyksiä. Sen media usein näyttää unohtavan.

Pitää muistaa, että yhteiskuntaamme ei rakennu polarisoitumiseen. Se rakentuu yhteistyöhön! Aivan liian usein kirjoituksissa, puheissa ja ajatuksissa ilmaistaan virheellisesti, että olemme jakautuneet kahteen leiriin. Mistä tämä johtuu? Tutkitaan tätä ajatusmatkan kautta, joka alkaa ulkomailta ja toisesta aikakaudesta.

Rene Descartes oli 1600-luvulla elänyt ranskalainen matemaatikko ja filosofi. Vuonna 1637 hän julkaisi teorian, josta hänet muistetaan tänäänkin, ja jonka myötä länsimaalainen ajattelu muokkautui vuosisadoiksi eteenpäin.

Descartes seurasi kiinnostuneena tieteen tuloa maailmaan, missä uskonto ja kirkko olivat siihen menneessä määränneet miten asioista pitää ajatella ja mitä asioita voidaan pitää totuutena. Yhtäkkiä oli olemassa mahdollisuus, että asiat olisivatkin toisin kuin aikaisemmin oli oletettu: maapallo pyörii auringon ympärillä eikä toisin päin. Luonnonlait alkoivat saada selityksiä, jotka eivät suoraan liittyneet enää Raamatun luomistarinaan.

Descartes suoritti kokeilun päästäkseen täyteen varmuuteen siitä, mikä ei voi olla toisin. Hän asetti kyseenalaiseksi kaiken, mitä oli aikaisemmin pitänyt varmana kysyen: “Voiko tämä olla toisin?”

”Voiko olla niin, että aurinko ei nouse huomenna?” – ”Kyllä voi, se on noussut joka aamu tähän menneessä. Mutta ei ole olemassa mitään, mikä ennalta vahvistaisi, että se tulee nousemaan huomenna.”

Lopulta hän esitti kysymyksen, jonka vastaus ei voinut olla toisin: ”Olenko itse olemassa?” Koska olisi järjenvastaista, että joku muu kuin olemassa oleva olento miettii omaa olemassa oloaan, hän oli todistanut olevansa olemassa: ”Cogito ergo sum” (Ajattelen, siis olen).

Tämä kuuluisan lauselma on merkityksellinen monesta syystä: se johti tiedemaailman muuttamaan peruskysymyksiään. Induktiivisen teorian rakentaminen muuttui deduktiiviseksi. Sen sijaan, että totuus määritellään olettamuksilla, vaadittiin, että jokainen tiedeprosessi lähtisi varmoista asioista, joiden seuraukset pystyttiin todentamaan. Siksi opiskelijammekin tekevät tutkimusta; jotta he voisivat vahvistaa olettamuksiensa totuudellisuuden viittaamalla muihin tutkimuksiin.

Tämä lauselma erotti myös mielen ja henkilön toisistaan: on olemassa sekä ajatteluprosessi, että joku joka ajattelee. Tämä oli perusta dualismille eli kaksinaisuudelle. Kaksinaisuus on yksinkertaistettuna vastakohtien löytämistä – polarisoituminen. Kylmän vastakohta kuuma löytyy helposti. Niin myös vastapareissa nainen–mies, heikko–vahva, laiska–työläs ja niin edelleen.

Kaksinaisuus itsessään ei ole varallista, kun sillä tarkoitetaan vain vastakohtia. Vaara syntyy sitten, kun muodostuu ajatusketjuja, jossa joitakin vastakohtia laitetaan yhteen: vahvan työlään miehen vastakohta on silloin tietysti heikko laiska nainen. Ongelmallista, eikö vain? Mieli ja ruumis toimivat myös vastakohtina. Tätä voi usein nähdä yksinkertaisissa argumenteissa: ”Ei hän ole sairas, hän vain kuvittelee”.

Näiden ajatusten taustalla ovat viime viikolla pohtimani sanat ”työnantaja” ja ”työntekijä”. En ollut aikaisemmin miettinyt sanojen taustaa: niihin sisältyy ajatus, että työtä on ja joku sitä tekee, ja että joku antaa työtä sitä tekeville tehtäväksi.

Minä olen tietysti asemassani työantajan edustaja, en henkilökohtaisesti se antaja. Mutta kuka sitten on se antaja, jota edustan?

Esimieheni ammattikorkeakoulun rehtori ei myöskään ole antaja. Hän on samalla tavalla kuin minä työantajan edustaja. Arjen tasolla me kaikki olemme työntekijöitä. Tekeminen on vain erilaista tehtävistä riippuen.

Myöskään organisaatio ei viimekädessä ole työantaja. Organisaatio on vain yhteenliittymä, jolle on annettu tiettyjä tehtäviä. Työantajan täytyy siis olla Suomen yhteiskunta, joka on päättänyt, että koulutus on tärkeätä ja että sitä pitäisi järjestää tietyllä tavalla. Jokainen äänestäjä ja jokainen veronmaksaja on työnantaja. Heidän päätöksensä ja varansa tekevät koulutustehtävämme mahdolliseksi.

Te, rakkaat lukijani, olette minun työnantajani. Minä olen tässä ekvaatiossa teidän edustajanne tehdessäni tätä työtä.

Henkilökohtaisella tasolla voisi väittää, että olemme itse omia työnantajiamme: tietokoneelle ajatukseni siirtävät sormeni ovat työntekijöitä ja näitä ajatuksia pohtivat aivot ovat työnantaja, eikö vain?
Tässä nousee esille sama ajatus mistä aloitin: Cogito ergo sum ja siihen perustuva kaksinaisuus. Eihän mikään mieli toimi ilman ruumista. Ei ole olemassa ajatusta, joka on ilman jonkinlaista määränpäätä. Olemme kaikki töissä organisaatioissa, jolle on annettu tietty tehtävä. Organisaation sisällä tämä tehtävä jakautuu meille työtehtävinä, jotka yhdessä varmistavat lopullisen tuloksen.

Valtiovalta on muuttanut, tai on muuttamassa, Suomen koulutuksen rahoitusmalleja. Meille annetut tehtävät ovat aina vain tiiviimmin kytköksissä tuloksiin. On toki meidän kaikkien veronmaksajien etu, että veroeuroillamme maksettu työ tehdään mahdollisimman hyvin.

Kaksinaisuus voi olla vaaraksi, jos työntekijä ja työnantaja nähdään vastakohtina. Siitä seuraa vastakkainasettelua, mikä ei ole eduksi kenenkään työlle. Yhteistyö tarkoittaa, että työtä tehdään yhdessä organisaation päämäärien toteuttamiseksi. Työnantajamme, Suomen yhteiskunta, voi luottaa siihen, että me työntekijät teemme meille annetun työn niin hyvin kuin osaamme.

Petakookisia aatoksia Palkaskurusa


Veli Juola blogi.JPG
Opetusjohtaja Veli Juola

Soli lankalauantaiaamu. Mahottoman komia. Aurinko paisto pilivettömältä taivhaalta ja rästäistä tippu vesi. Soli ollu lussan puolela koko yön. Aattelima, jotta son justhiinsa sopeva keli nanoile. Päätimä hurrautaa kämpältä piililä Vuontispirtile ja hypätä sielä lavule. Niin tehimä.

Hunteerasima siinä hotelin pihala jotta mimmosen lenkin heitämä. Päätimä pyhkästä Harrisaajon kautta Pallas-hotelile, ryypätä sielä kahavit ja saman tien Nammalan kautta takasin. Arvelima että son tolmoset 40 kilomeetriä. Pari kertaa siinä ylitämä tunturit. Silton komiat maisemat. Sole mikhän, eiku menoksi.

Siinä Harrisaajon jälkhen se rupesi nostattamhaan jokseenki mustia piliviä länneltä, Lehmäkeron takkaa. Tuuliki, rietas, äity loosaamaan samalta suunalta. Ko pysähyimä tauolle Sarvijärven laavule ni tuuli loosasi jo siihen malliin että heikompihermosta hirvitti. Ryyppäsimä termoksesta kahavit ja totesima, että ko on lähetty ni menhään. Päästhiin lopulta Palkaskurun noussuun. Heitti tuo nanoki pitämästä ja hääty siinä jyrkäsä nakata jo sivakat olale. Ko sitä kurua oli päästy puurajale, ni se päätti vielä ruveta satamhan rakheita ja jos maholista ni se loosiki koveni. Oli jo rohki rapiat 20 meetriä sekunisa... ja vastanen. Jotenki siinäkö mie tallasin sitä vastasta, vastatuulesa ja rakhet pieksit naamaa mie rupesin hunteeramhan näitä työasioita. Tiä miksi. Oishan tuota raatanu keverinki kansa, mutta ko sois häätyn huutakko hyeena ja sei olis kuitekhan kuulu.

Mie siinä aattelin, jotta keskitympä nyt tässä hunteerauksesa tuohon OPS2017 rosessiin ja petakookiseen uuistukseen. Net on somia juttuja molemat.

OPS työtä on väänetty Kemi-Torniosa ja Rovaniemelä tasasin väliajoin. Nykkö nuita tuloksia kattoo ni kovin meilon erilaiset suunitelemat. Joisaki opseisa son opintojakso pilikottu tosi pieneksi silipuksi. Toisisa taas on mahottoman isoja opintojaksoja. Net alakavat ja loppuvat miten on parhaaksi katottu. Samhaan aikhaan molema miettinhet ottat kurtusa mitenkä met voisima yhistää tämän TKIin, työelämäyhteistyön, palaveluliiketoiminnan ja opetuksen (molen kyllä sitä mieltä, jotta voisima heittää vähemäle tuon opetuksesta puhumisen ja keskittyä enemän tähän oppimiseen, ko son minusta se olleelinen asia). Molema rojekteissa kehitelheet melekosen määrän erilaisia oppimisympäristöjä, joisa voisima saaha oppimista aikhan vähän erilaisisa ympäristöisä ko luokasa. Parraat näistä palavelee koko talua, niin että voima oikhein porukala, yhesä työelämän kansa touhuta.

Son vain ollu ongelmana, että aina on nuo aikataulut eri kantisa ja sopevat opintojaksot hakusesa tai totteutuvat muulonko sillonko sitä sopevaa yhteistyötä olis tarjola.

Mie siinä aattelin, että jospa met tekisimä semmosen OPSin, että joustaa ja antaa myöten tehä ja oppia yhesä ja yhesä vielä ulukopuolisten kumppaneijen ja asiakhaijenki kansa aina ku tarvis. Aattelin, jotta passathaan kaikile samankokoset opintojaksot, alotama ja lopetama samhan aikhan. Laitama vielä joka lukukauele rojektiopintoja. Nuoremile vähemän ja ohojaama alusa tarkemin. Vanahemat kurssit jo sitte enäpi itsenäisesti touhuavat vaativampia rojekteja. Nämäki passaama samhaan aikhan niin pääsemä monialasestikki tekhen jos tarvis. Mie sitä sielun silimälä visualisoin, jotta solis ko tuomonen paperiarkki johon pyhkäsemmä viivan vasemasta ylänurkasta oikeehaan alanurkhaan. Siinä se vasen puoli sitte kuvvaa tuota perinteisempää opintojaksomaalimaa ja oikia puoli on niinku näitä rojekteja tai muita semmosia. Molemila puolila oppilhaat hankkivat suunnitelusti ammattinsa kannalta tähelisiä kompetensseja.

Se alako kohta tuo tuo kurun suuki näkyä. Aattelin, jotta tuone ko yllän ni polokasen sivakat jalkhan ja lasken hotelile. Tuntu jo siltä, jotta muuki ko kahavi maistus. Tuli siinä parisko hiihtäjiäki vasthan. Niiloli oikhein kortonkipuvut päälä. Toinen hiihteli myötälheeseen komiasti, mutta toine tuliko kirsisääski hangela. Mie niile, jotta se käy kohta rohki jyrkäksi ja sannoin mielipitteenäni, jotta solis somempi siirtyä kävelymieheksi... Ainaski sen kirsisääsken.

Reistasin siinä vielä hunteerata sitä petakookista kehittämistäki. Totesin mielesäni, jotta sielä on sama tilane. Monen moista on kokkeiltu ja monela mallila menhään. Aattelin, jotta tähänki häätyy sopia jonkumoinen linia. Se tuntuu jotta nuista tosielämän ongelmista se nuori oppii. Arvelin siinä heti perrään, jotta niin oppii se kirsisääskiki jos ei heti neuvosta vaihtanu kävelylle. Meinasin vielä jatkaa hunteerausta tästä petakokiikasta, mutta stormi meinasi nakata minut söläleni ja hoteliki alko näkyä alarintheesä. Aattelin, jotta jätän tämän tarkemman hunteeraamisen seuraavale nousule. Polokasin sivakat jalkhan. Laskima hotelile ja lähimä paarhin.

Sillon muuten hyä mersu tuola Raattaman taksila.

Edellinen 1 2 3 ... 23 24 25 26Seuraava
Asian äärellä tiistaisin

Pohjoisen tekijät on asiantuntijablogi, jossa julkaistaan Lapin AMKin toimintaa ja toimintaympäristöä käsitteleviä ajankohtaisia kirjoituksia.

Kirjoitukset perustuvat työntekijöidemme tekemään asiantuntija- tai tutkimustyöhön. 

Blogin tarkoituksena on yleistajuisen tiedon levittämisen lisäksi laatia tilannekuvaa ja analysoida erityisesti Lapin kehitystrendejä: onnistuessaan myös nostaa uusia teemoja yleiseen keskusteluun.

Kirjoituksia julkaistaan viikoittain. Julkaisupäivä on pääsääntöisesti tiistai.

Blogin toimituskunnan muodostaa Lapin AMKin julkaisutyöryhmä.

Tervetuloa lukijaksi!

Opiskelijoiden blogi
Opiskelijoiden blogikirjoituksia julkaistaan Lapin AMKin opiskelijablogissa.