Opiskelijat osaavat arvioida opetuksen ja oppimisen laatua

Olli-Pekka Moisio ja Sara Heinämaa ottivat kantaa Helsingin Sanomien Vieraskynä-kirjoituksessaan ”Opiskelijat eivät osaa arvioida opetuksen laatua” kandipalautteen merkitykseen yliopistojen uudessa rahoitusmallissa. He nostivat esille mielenkiintoisen asian, mutta kritiikki osuu väärään maaliin. Opiskelijat osaavat arvioida opetuksen ja oppimisen laatua; ongelmaksi muodostuvat korkeakoulujen käyttämät määrälliset opetuksen laadunarvioinnin työkalut. Valtaosa korkeakouluista kerää edelleen palautetta opiskelijoiltaan ensisijaisesti erilaisten kyselyiden avulla, vaikka niiden vaikuttavuudesta opetuksen laadun kehittämiseen kiistellään. Aikaa tuntuu riittävän erityisesti väittelyyn siitä, mitä ja miten pitäisi kysyä. Sen sijaan aikaa tulosten analysointiin ja kehittämistoimenpiteistä sopimiseen ei tunnu löytyvän.

Sama ilmiö on nähtävissä ammattikorkeakoulujen rahoitusmalliin sisällytetyn opiskelijapalautteen kohdalla: ammattikorkeakoulut ovat panostaneet ensisijaisesti vastaajamäärien maksimointiin valmistuneiden antaman palautteen laadullisen analysoinnin sijaan. Tulosten laadullinen analysointi voidaan kokea jopa turhana, koska erot ammattikorkeakoulujen välillä näyttävät olevan osin marginaalisia. Toisaalta vastausten laadullinenkaan analysointi ei välttämättä anna oikeaa kuvaa opetuksen tasosta, koska indikaattorin pistelaskenta on kummallinen: valmistuvan antama vastaus ”täysin eri mieltä” vaikkapa kyselyn väittämään ”Opetus ammattikorkeakoulussa on ollut asiantuntevaa ja korkeatasoista” tuottaa pistelaskussa korkeakoululle yhden pisteen ja on näin arvokkaampi kuin vastaamatta jättäminen, josta pisteitä ei kerry. Indikaattorin näkökulmasta opiskelijoita kannattaa siis kannustaa vaikka lounaslipukkeella tai lahjakortilla vastaamaan kaikkiin kysymyksiin, vaikka he eivät kykenisikään arvioimaan väittämän paikkaansa pitävyyttä oman oppimisensa kannalta. Vuoden 2015 alusta käyttöön otettu uusi lomake tuskin poistaa tätä ongelmaa, vaan uusintaa vastaajamäärää korostavaa käytäntöä.

Moision ja Heinämaan väite siitä, että opiskelijat eivät osaa arvioida opetuksen laatua on kuitenkin epäreilu opiskelijoita kohtaan. Esimerkiksi korkeakoulujen laatujärjestelmien auditointien yhteydessä toteutettavat haastattelut ovat erinomaisia näyttöjä opiskelijoiden kyvystä arvioida opetuksen ja oppimisen laatua. Opiskelijat ovat kiinnostuneita oman osaamisensa kehittämisestä ja osaavat myös ilmaista huolensa, jos opetus ja ohjaus eivät tue heidän oppimistaan. Haastattelut antavat myös erinomaisen kuvan siitä, mikä opiskelijoiden asema ja vaikutusmahdollisuus opetuksen laadun kehittämiseen on. Vastausten perusteella asema vaihtelee ”alaikäistävästä” ja opiskelijoiden näkemyksiä väheksyvästä asenteesta opiskelijoiden yhdenvertaiseen ja kollegiaaliseen kohteluun. Opiskelijoiden vastausten perusteella opetuksen ja oppimisen laadun kehittäminen näyttää valitettavasti jäävän nopeasti marginaaliin uuden rahoitusmallin myötä: laatua ei ehditä tekemään, koska se vaatisi aikaa ja panostusta muun muassa opetushenkilöstön osaamisen kehittämiseen. Laadun tekeminen edellyttäisi myös opiskelijoiden kuuntelemista, aktiivista vuoropuhelua ja ohjausta, mutta siihen indikaattorikilpajuoksussa tuntuu olevan yhä vähemmän aikaa.

Rahoitusmalliin sisältyvän indikaattorin heikkouksista ja kyselyiden vaikuttavuuteen liittyvästä väittelystä huolimatta opetuksen ja oppimisen laadunarviointia ei pidä monopolisoida opetushenkilöstön yksinoikeudeksi, sillä palaute on missä tahansa tekemisessä olennaista oppimisen ja kehittymisen kannalta. Toivottavasti korkeakoulujen opetushenkilöstö ei siis ole vaatimassa opetuksen laadunarvioinnin osalta diplomaattista koskemattomuutta, vaan osallistuu entistä aktiivisemmin vuorovaikutteisen ja opiskelijoiden ääntä kuuntelevan palautekulttuurin kehittämiseen, ja on myös itse valmis oppimaan uutta ja kehittymään opiskelijoiden antaman palautteen perusteella.