Kuvitelkaa kyläkoulu jossain suomalaisessa kunnassa, kaukana taajamista ja pienellä asukaspohjalla. Lapsiperheitä on vain muutamia ja lapset jotka käyvät koulua voidaan laskea kahden käden sormilla, tai korkeintaan kahden käden sormilla ja varpailla. Enempää niitä ei ole – tuttu kuva kaikille, eikö vain? Koulukiinteistöt vaativat ylläpitoa; virastomestareineen, keittiöineen, lämpökustannuksineen, opetusmateriaaleineen, sekä opettajineen ne lasketaan yksinkertaisesti menoiksi. Vaihtoehtona on että lasketaan keskuskoulun ”tehokkuutta”, sekä koulukyytien kustannusta ja kestoa.
Useimmiten koulut lakkautetaan, lapset kuskataan, kiinteistöt myydään pilkkahinnalla pois, perheet muuttavat jos vain pystyvät lähemmäksi keskustaajamaa, tai pois seudulta. Uudet perheet löytävät kotinsa kunnan keskustasta.
Entäpä jos kyläkouluja ei nähtäisi pelkästään kustannuserinä, vaan ne nähtäisiin dynamoina – energiaa ja valoa tuottavina yksikköinä, joiden ansiosta voidaan kulkea pilkkopimeällä polulla. Kyläkouludynamo varmistaa olemassaolollaan, että kunnassa on veronmaksajia jatkossakin. Kun veronmaksajat ovat muuallakin kuin keskustassa, kylän tiet aurataan ja tietoliikenneverkot ylläpidetään. Lisäksi nuoret uusasukkaat voivat valita kodin, jossa on tilaa luovalle elämälle.
Matkailualojen asiantuntijoiksi mielivät niin monet joilla ei ole aavistusta siitä mitä alat todellisuudessa ovat. Yritetään painaa matkailun monimuotoisuutta samoihin tiukkoihin muotteihin joihin tehtaat ja toimistot tungetaan – lasketaan yhteen ja puhutaan henkilötyövuosista, verotuloista ja investoinneista.
Toki, syntyyhän sellaista – mutta paljon enemmän on kyse todella pienestä toiminnasta. Siitä että henkilö työllistää itsensä ja ehkä perheensä – saavat elantonsa, maksavat lainansa, pystyvät asumaan vaikka pystymetsässä. Voivat toimia itsenäisesti. Voivat lähettää jälkipolvensa samaan kouluun mitä itse kävivät lapsena. Voivat olla mukana vapaaehtoistoiminnassa ja tukea muita pienyrittäjiä. Pystyvät joustavasti tarttumaan sesonkien vaihteluiden tarjoamiin työmahdollisuuksiin; marjat ja sienet otetaan talteen, metsähoitoa, poroelinkeinoa ja lohenkalastusta. Voivat parhaimmillaan jopa yhdistää näitä matkailuelinkeinoonsa ja vieraanvaraisesti näyttää muualta tuleville mitä eläminen luonnon keskellä tarkoittaa. Voivat unohtaa tarkat päivärutiinit ja kalenteriin merkityt loma-ajat. Ne ovat teollisuusyhteiskunnan keksintöjä. Välillä vaikka 18 tuntia työtä, kun niin tarvitaan ja välillä 24 tuntia lepoa – aivan omavalintaiseen aikaan eikä lomahakemuksien kautta.
Dynamon lailla matkailuyritykset polkevat virtaa silloin kuin sitä tarvitaan, eivätkä jää odottamaan, että valot sytytetään ja sammutetaan muualla tuotetulla energialla.
Meillä kouluttajilla on suuri vastuu. Hartioillamme on valmistautuminen tulevaisuuteen ja uuteen yhteiskuntaan, joka ei ole vain teollisuuden massatyöllistettyjen paikka. Se on myös paikka, missä rikkaus on oman leivän leipominen ja paistaminen.
Jotta voimme tätä viestiä viedä eteenpäin, meidän pitää ensin katsoa sitä diskurssia mitä meille syötetään ja minkä mukaan teemme päivittäiset päätöksemme: rahoitusmallit, aloituspaikkojen leikkaukset, lähiopetustunnit ja opetussuunnitelmat – sisäiset vuokrat jne. Meitä ohjataan tulossopimuksilla ja tuotamme numeraalisia tuloksia, tutkintoja, opintopisteitä, julkaisuja, henkilövaihtoja. Meidän on ymmärrettävä miten varmistetaan tulokset unohtamatta kuitenkaan sitä vastuuta mitä meille on annettu.
Tulevaisuuden luojina voimme varmistaa, että kun jäävuoria näkyy horisontissa, aletaan tehdä suunnanvaihtoa, eikä vain puhuta siitä.